torstai 8. huhtikuuta 2021

Häiriömerkintä ‒ Annamari Marttinen (Tammi)

Annamari Marttisen teos Häiriömerkintä on ajankohtainen kuvaus nykyihmisen yllättävän helposta mahdollisuudesta ajautua maksuhäiriöiden aiheuttamaan ahdinkoon.

Tiivistunnelmaista kuvausta

Päähenkilö Karoliina huomaa luisuvansa yhä syvemmälle velkahelvetin pyörteisiin, kun vanha asunto ei menekään kaupaksi. Yleisistä varoitteluista huolimatta hän on nimittäin ostanut uuden asunnon ennen vanhan myymistä kiinteistönvälittäjäänsä luottaen.

Kun eronnut yhden lapsen äiti saa lisäksi potkut työstään, on hänen turvauduttava vihoviimeiseen oljenkorteen, pikavippiin. Ja toiseenkin. Tiivistunnelmaiseksi kehkeytyvä romaani kuvaa naisen alati juoksevaa tajunnanvirtaa, jossa epätoivo ja toivo vaihtelevat. 

Marttinen saa ylläpidettyä velallisen piinaavan ahdistuksen alusta loppuun saakka. Karoliinan päänsisäinen tunnemyllerrys vyöryy lukijan päälle pitkien ja polveilevien virkkeiden luoman nopeatempoisuuden myötä. Äänikirjana ahdistuksen saa maksimoitua säätämällä lukunopeuden mahdollisimman nopeaksi.

Häpeän luomat esteet

Marttinen kuvaa päähenkilön tuntemaa häpeää ja itseinhoa niin tarkkanäköisesti, että häneen on vaikea olla samaistumatta. Karoliina on todella ahdistunut ja niin on lukijakin. Miksi nainen pitkittää epätoivoista tilannettaan niin kauan. Eikö mitään ole tehtävissä, vaikka velkojat ovat ovella ja häiriömerkintä uhkaa?

Valtava häpeä estää Karoliinaa pyytämästä apua. Sinnikäs nainen ei avaa suutaan edes lähimmilleen vasta kun avaamattomat laskut pursuavat ulos lipaston laatikosta. Häpeäkynnyksen ylittävä puhelu mummolle ei tuota kuin satasen, joka ei paljon lämmitä. Puheluiden jonotusmaksut tuntuvat pöyristyttäviltä, kun asiakkaalla ei ole vara maksaa edes puhelinlaskuaan.

Teos kuvaa hyvin kouriintuntuvasti nyky-yhteiskunnan armottomuutta ja sosiaalista ulkopuolisuutta, jonka kurimukseen yhdestäkin virheestä saattaa joutua. Missä ovat auttajat, kun häpeä estää avunpyynnön?

Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta – Haimelin & Rämö (Tuuma)

Kirjoittamisen ihanuuteen, tai kärsimykseen, hurahtaneita hemmotellaan Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön uutukaisella Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tietokirja koostuu 12 kirjoittamista käsittelevästä luvusta, joiden aiheita ovat esimerkiksi inspiraatio, aloittaminen ja uskottavuus.

Ääneen pääsevät teoksen kirjoittajien lisäksi useat tunnetut toimittajat ja kirjailijat, kuten Anna-Kaari Hakkarainen, Kjell Westö, Anna-Leena Härkönen, Riku Rantala ja Saara Turunen. Vierailijoiden ääni kuuluu miellyttävästi eri tavoin heidän laatimissaan teksteissä. Myös teoksen kirjoittajien äänet erottuvat selkeästi: Haimelin käyttää huikean monipuolista sanastoa, kun taas Rämö tarjoilee hyviä ja inspiroivia esimerkkejä.

Jämäkästi eteenpäin

Teos antaa runsaasti uusia näkökulmia ja tekniikoita kirjoittamiseen. Jokainen uusi luku alkaa kirjoittajan omalla kertomuksella jostain hänelle sattuneesta tapauksesta, josta päästään aasinsillan kautta itse aiheeseen. Erilaiset vinkkilistat lukujen lopussa niputtavat ydinsisällön tiiviiksi paketiksi. Tärppejä tarjotaan muun muassa sisäisen motivaation herättelyyn, tiedonhakuun sekä kielen tyylikeinoihin.

Kirja toimii hyvin etenkin aloittelevien kirjoittajien oppaana, vaikka kirjoittamiseen liittyvien vaiheiden paljous saattaa hirvittää vasta-alkajaa. Haimelin ja Rämö kuitenkin sparraavat omien epäilystensä kanssa painiskelevia tuuppien heitä ystävällisesti mutta jämäkästi eteenpäin.

Jokainen voi kehittyä

Kirjoittaminen on haastavaa – sen tietää jokainen kirjoittamista harrastava tai työkseen kirjoittava. Teoksessa otetaan huomioon tekstien laatimiseen liittyvät ongelmat ja karikot, mutta siinä kuitenkin ensisijaisesti herätetään toivoa onnistumiseen. Kirjoittamisen vaiheet esitellään mielenkiintoisesti ja realistisesti, ja niistä jokainen voi poimia omaan kirjoittamiseensa sopivat niksit.

Haimelin ja Rämö painottavat, että jokainen kirjoittaja voi kehittyä taustasta riippumatta. Tietojen ja taitojen kartuttua jokainen voi päästä pitkälle, kun uskaltaa. Jos asiansa oppii sanomaan hyvin, saa helpommin haluamansa. Totta.

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Erakot – Milla Peltonen (Into)

Milla Peltosen teoksessa Erakot – omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita on erittäin ajankohtainen aihe, sillä suurin osa suomalaisista joutuu noudattamaan erakkoelämään viittaavaa elämäntapaa vallitsevan epidemian aikana. Joillakin sosiaalisesta kanssakäymisestä pidättäytyminen sujuu luonnostaan, mutta joillekin se aiheuttaa harmaita hiuksia ja hampaidenkiristelyä.

Yksineläjiä omasta tahdostaan

Suomessa elää joukko varsinaisia erakoita, joita Peltonen on kirjaansa varten haastatellut. Heillä ei ole mitään hätää, sillä he viihtyvät omissa oloissaan. He ovat valinneet elämäntavan, johon eivät tarvitse muita ihmisiä. Nykyaikaisten erakoiden lisäksi teoksessa esitellään jo edesmenneitä yksineläjiä, jotka ovat jääneet historiaan omintakeisen elämäntyylinsä vuoksi.

Teoksen alussa kerrotaan historiallisista 1900-luvun Lapin kultaerakoista, jotka ovat eläneet pohjoisen karuissa maisemissa kultaa huuhtoen. Lappi on houkutellut myös muita erakoita kautta aikojen laajojen erämaidensa vuoksi. Savottojen kautta erakoiksi päätyneet ”ukonkäppyrät” ovat itse rakentaneet pirttinsä ja eläneet luonnon kiertokulun mukaisesti.

Yksi teoksen mielenkiintoinen hahmo on legendaarinen Pekka Tervaniemi, Surnu-Pekka, joka on asunut Ylä-Lapin Vätsärin erämaassa koko ikänsä. Hänestä on kirjoitettu kirja sekä kuvattu dokumenttielokuva Pieni rakkaustarina (2010). Rankasti kiroileva mies on todennut, että ”en ole täällä viihtymässä, olen kotona”.

Naiserakoita, onko heitä?

Mielikuva erakosta on usein sukupuolittunut: tyypillinen erakko on vanha äijä, joka asuu yksin korpimökissään piippua poltellen. Kuvasto on suomalaisesta kirjallisuudesta tuttua Havukka-ahon ajattelijoineen. Peltonen antaa kirjassaan ilahduttavasti tilaa myös muutamille naiserakoille, jotka ovat valinneet asuinpaikakseen syrjäisen kolkan tai omavaraisen elämäntyylin.

Erakkous ei ole ikään sidottu piirre, sen todistaa 30-vuotias Tinja Myllykangas, joka asuu Inarin Muotkatunturin lähistöllä koirineen. Lapin nykyerakko on saanut kansainvälistä huomiota sekä ihastusta sosiaalisessa mediassa. Tinja vaihtoi kaupunkielämän arktiseen ja askeettiseen erämaaelämään, koska ei viihtynyt kaupungissa eikä kaipaa sieltä mitään.

Tosielämän erakoita

Peltonen tapaa reissuillaan erilaisia ihmisiä, joita kaikkia yhdistää halu vetäytyä omiin oloihin. Hän käy vierailulla myös uskonnollisten ja kausierakoiden sekä muista ideologisista syistä yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneiden yksineläjien luona. Hän on kiertänyt kirjaansa varten Suomea ristiin rastiin, sillä erakoita on erämaiden lisäksi Etelä-Suomessakin. Havainnollistava kartta olisi ollut hyvä lisä teokseen.

Omavaraisuutta ja ekologisuutta korostavan Marketta Hornin tarina on kirjan parasta antia. Hän onkin saanut kirjassa oman lukunsa nimeltä Ekologisuuden ehdoilla: Marketta, Mörkökorven erakko. Aikoinaan kiertolaiselämää viettäneen naisen elämänfilosofiaan kuuluu thoreaulaisen järjestelmäpakolaisuuden lisäksi henkistymisen ulottuvuus. Hän on elämänkaarellaan luopumisen vaiheessa, joka näyttäytyy nimenomaan erakkoutena.

Peltonen kertoo haaveilevansa hiljaisesta elämästä metsässä. Tämän kirjan luettuaan siitä alkaa vaistomaisesti haaveilemaan itse kukin.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Minäpäivät ‒ Kristiina Saha (Otava)


Lavastajana ja vaatesuunnittelijana työskentelevän Kristiina Sahan esikoisteos Minäpäivät ilahduttaa verbaalisella ilotulituksellaan sekä kirjan mittaisella koomisuudellaan. Vakavia aiheita käsitellään huumorilla höystettynä.

Pomon yksinäinen elämä

Minäpäivien päähenkilö on Hellevi. Keski-iän ylittänyt harmaahiirulainen työskentelee keskijohdon pomona firmassa, jonka itämaisia viisauksia lateleva johtaja pitää palavereita istuttamalla alaisiaan joogamatolla. Pomon mielestä Hellevin on aika uudistua. Irtisanomisia jakeleva Hellevi ehtii jo säikähtää saavan itsekin potkun persuuksilleen, mutta pomo lähettääkin hänet muodonmuutos-seminaariin. Siellä Hellevi saa pohtia uutta suuntaa elämälleen, joka on junnannut samaa kaavaa jo vuosikymmeniä.

Skitsofreeninen äiti, vammautunut hoitokodin asukki Otsa sekä seminaarista löytynyt uusi tuttavuus Veli muodostavat Hellevin lähipiirin. Suhteet työkavereihin ovat pinnallisia, sillä potkujen jakaminen muille ei luo työilmapiiriin lämpöisyyttä. Hellevin elämä näyttäytyy varsin yksinäiseltä. Taakkana roikkuu suhde holhoavaan äitiin, jota on käytävä katsomassa hoitolaitoksessa ja ruokittava kettukarkeilla. Kun saatananpelkoinen äiti kuolee, tuntee Hellevi helpotusta ja alkaa elää omaa elämäänsä hieman vapaammin. Äidille kun on pitänyt valehdella jopa aikoja sitten kuolleen kissan olevan vielä elossa, jottei äidin elämä järkkyisi enää pahemmin.

Äänikirja toimii tulkitsijana

Saha kuljettaa paikoin vakaviakin aiheita sisältävää tarinaa huumorin keinoin. Ei voi kuin ihailla kirjailijan verbaalista lahjakkuutta ilmaista asioita erilaisin sanakääntein. Äänikirjan lukeminen kuuntelemalla voi olla haastavaa, jollei ajatus pysy mukana tai jotkin sanat äännetään erikoisesti. Minäpäivät tarjoaa runsaasti uusia oivalluksia – tämän asian voikin sanoa tällä tavalla!

Äänikirjojen suosio on kasvanut nopeasti, ja myös kirja-arvion voi tehdä kuuntelemalla. Tiettyjen faktojen tarkistaminen jälkikäteen on toki työläämpää kuin painetusta versiosta, mutta lukunautinnon voi saavuttaa myös näin. Mielestäni lukijan äänellä ja tavalla lukea on väliä: monotonisen pistävä ääni ei ole mieleeni, mutta vivahteikkaan pehmeä on.

Minäpäivät toimii hykerryttävän hyvin äänikirjana, sillä lukijana on koomikko Pirjo Heikkilä. Hänen nopeaakin nopeampi puheenpapatuksensa sekä komiikantajunsa sopivat täydellisesti tämän teoksen tulkintaan, mutta eivät välttämättä jonkin toisen teoksen. Jos puolestaan oma päänsisäinen ääni on kaikista mieluisin, painettuja kirjoja on onneksi vielä saatavilla.

Tuulesta temmattu elämä ‒ Pauliina Vanhatalo (Tammi)


Pauliina Vanhatalon kuudes vakavan fiktion romaani Tuulesta temmattu elämä avaa lukijalleen kaksi erilaista maailmaa. Kolmetoistalapsisessa lestadiolaisperheessä kasvaneen Titin ja teatterimaailman viininhuuruisessa koti-ilmapiirissä varttuneen Ilmon tiet kohtaavat herkässä kasvutarinassa.

Omaa paikkaansa etsimässä

Tuulia eli Titi on tottunut huolehtimaan muista, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi itsestään. Kaikille muille perheenjäsenille on helppoa keksiä olemassaolon syitä, mutta itselle ei. Koulun naapuriluokasta kantautuvat ilmaisutaidon tunnin harjoitukset kuulostavat mielenkiintoisemmilta kuin ääneen luetut englannin kielen sanat. Voisiko uskovainen tyttö alkaa harrastaa teatteria – mitä äitikin siihen sanoisi? Vai sanoisiko mitään, sillä äidin vatsa oli taas kohoamassa.

Ilmo on huolehtinut pikkuveljestään aina, varsinkin silloin kun näyttelijä-äiti on juonut viinipullollisen tai kaksi. Aikuistunut Ilmo on töissä uimahallin uinninvalvojana, mutta asuu edelleen kotona. Eräänä päivänä keittiöstä löytyy langanlaiha tyttö, jonka äiti on tuonut mukanaan näytelmäkerhosta. Tyttö on nimeltään Titi. Pikkuhiljaa isättömän pojan ja omaa paikkaansa etsivän tytön välille kehittyy rakkaussuhde, joka perustuu molemminpuoliselle luottamukselle, ainakin alussa.

Elämänhallinnan harjoittelua

Vanhatalo on kirjoittanut teostaan usean vuoden ajan. Tarinan alkuidea on syntynyt teatteriporukan bussimatkalla Pietariin. Kirjailija on halunnut luoda helposti lähestyttäviä henkilöitä, joita Titi ja Ilmo kumppaneineen kieltämättä ovat. Oulun Muusajuhlilla haastateltavana ollut Vanhatalo pyrkii omien sanojensa mukaan elämän ja todellisuuden kuvaamiseen. Siinä hän onnistuukin. Tuulesta temmattu elämä on todenmakuinen teos, joka käsittelee aiheitaan asiantuntevasti. Kummankaan maailman oloja ei mustamaalata vaan niitä kuvataan omalaatuisin ja herkin vivahtein.

Teos sisältää useamman hahmon, joka on jollain tavalla hukassa omassa elämässään ja koettaa selviytyä hyväksi katsomallaan tavalla: Ilmolle hengenpidätysharjoitukset veden alla tuovat elämälle merkityksen, kun taas syömättömyys auttaa Titiä hallitsemaan arvaamatonta eloa. Ilmon äiti Riitta kipuilee menneisyytensä kanssa eikä Titin kurssikavereidenkaan elämä Teatterikorkea-koulussa ole helppoa. Onko omakin elämä pelkkää näytelmää?

Elämä ei ole yksinkertaista

Henkilöhahmojen tarkka kuvaus ja ajatuskulkujen hienovireinen tulkinta vahvistavat ajatuksen siitä, että Vanhatalolla on psykologista silmää tarinankertojana. Perusteellisesti taustatyönsä tehnyt kirjailija on löytänyt kummastakin maailmasta juuri olennaisimmat asiat ja pystynyt upottamaan ne uskottavasti tarinan lomaan. Vanhatalo on halunnut tuoda oman näkökulmansa aiheisiin ja on onnistunut siinä.

Epäkronologinen pompahtelu aikajanalla luo haastetta lukijan aivonystyröille: välillä ollaan lapsuudessa, välillä nykyhetkessä. Tuulesta temmattu elämä on kirja teatterin ja uskonnon risteymistä. Se on kirja siitä, miten ihminen mukautuu omaan elämäänsä, sillä kaikille ei suinkaan ole selvää miksi tekee sitä mitä tekee. Yksinkertaista ei ole kenelläkään.

torstai 8. elokuuta 2019

Sotaleski – Enni Mustonen (Otava)


Enni Mustosen iki-ihana Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu seitsemännellä osallaan. Suomen sotavuosiin keskittyvä Sotaleski jatkaa Kirstin ja Iivon tarinaa muita sarjan henkilöitä unohtamatta. Sodan keskellä eläminen käy itse kunkin voimille, mutta elämään mahtuu myös iloa ja onnea.

Kirsti on jo pitkään asunut äitinsä Idan omistamassa täyshoitolassa tyttärensä Vienan kanssa. Vuoden 1939 kesäkuussa kaikki on mallillaan, tosin Iivo on lähtenyt Karjalaan valmistelemaan linnoitustöitä Karjalaan. Äiti ja tytär vierailevat Terenttilässä ja tutustuvat samalla karjalaisperheeseen, jonka luona Iivo majoittuu. Nauravainen perheenemäntä Mari säikähtää salaman halkaisemaa kuusta – se vaikuttaa pahalta enteeltä. Sodan pelko kasvaa kasvamistaan ja lopulta sota onkin totisinta totta.

Elämää sodan keskellä

Talvi- ja jatkosodan kuvailun sekoittaminen fiktiiviseen tarinaan antaa erilaisen näkökulman sotahistoriaan – elämää sodan keskellä on helpompi ymmärtää. Tässä osassa matkaa taitetaan junilla, joka pysähtelevät lottien muonituspaikoilla tai pommitusten vuoksi. Ihmiset yrittävät jatkaa arkista eloaan, vaikka ilmahälytykset ajavat heidät tuon tuostakin pommisuojiin. Kirsti selviää säikähdyksellä ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä, mutta jotkut tuttavat saavat surmansa. Parikymppiset velipojat Voitto ja Veikko ovat innoissaan päästessään sotimaan, mutta lähipiirin naisille jatkuva huolissaan eläminen käy voimille: milloin pappi saapuu tuomaan kuolinviestiä?

Yllättävää on, miten arkisesti sota-ajan ihmiset suhtautuvat sotimiseen – jatkosotaa povataan eivätkä miehet malta odottaa, milloin pääsevät korjaamaan vääryyksiä sotatantereelle. Toimeentulo on tiukilla ja kaikesta on pulaa. Kirstin perustama ompelimo Parisienne tuhoutuu pommituksissa, mutta toimelias nainen saa opettajan pestin Tyttöjen valmistavasta Ammattikoulusta. Arkinen elämä karjalaisesta aviomiehestä erossa tuntuu vaikealta muutamista jälleennäkemisistä huolimatta, mutta loppujen lopuksi Kirsti huomaa eläneensä sotalesken elämää, jo kauan. Iivon toiveet Karjalaan asettumisesta eivät ole linjassa Kirstin toiveiden kanssa.

Ihailtavaa taustatyötä ja kerrontaa

Mustosen teoksessa tapahtuu jälleen valtavan paljon asioita, joiden kokonaishallintaa voi vain ihailla. Sotavuosien mahduttaminen yksien kansien väliin päätarinan yhteyteen on taituruutta. Sotaleski onkin sarjan pisin yli 500 sivullaan. On silkkaa lahjakkuutta saada kuljetettua tarinassa niin monta loogista sivutarinaa päätarinan rinnalla.

Maanläheinen kerronta pitää lukijan otteessaan ja saa herkistymään sota-ajan tapahtumien kuvailusta. Kirstin ja Iivon rakkaustarina saa päätöksen ja moni muukin asia nytkähtää eteenpäin. On erikoista, ettei edellisessä osassa paljastunut biologisen isän salaisuus saa huomiota kuin yhden kerran – Kirsti ei taida ollakaan siitä ihmeissään. Myös aiemmat viittaukset mahdolliseen sisarpuoleen luovat odotuksia sarjan jatkoa kohtaan.

Kun olen poissa – Anna-Maria Eilittä (Atena)


Anna-Maria Eilittän esikoisteoksessa Kun olen poissa on mielenkiintoinen ja erilainen näkökulma: päähenkilö on kuollut. Hyväosainen perheenäiti, 45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona on jättänyt maallisen tomumajansa jäätyään auton alle ja lyötyään päänsä katukivetykseen. Hän herää ruumishuoneelta ja lähtee hetken emmittyään lentelemään kohti kotimaisemiaan. Ilona päätyy seuraamaan perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisena aaveena, jota muut eivät näe.

Aiheen olisi voinut kuvitella olevan haikea ja sentimentaalinen, mutta Eilittän teos on yllättävän maanläheinen ja arkinen. Jo ensisivuilta huomaa päähenkilön olevan realistinen ja viileästi kuolemaansa suhtautuva, vaikkakin Ilona korostaa olevansa tunneihminen, kuten poikansa Lauri. Nainen leijailee läpi ovien ja seinien seuraillen muiden arkisia touhuja kaikki aistit avoinna. Yllättävää on, että hän pystyy koskemaan maallisiin tavaroihin ja jopa siirtelemään niitä. Itseironiaan kykenevä nainen on tyytyväinen nähdessään miehensä ja lastensa elämän jatkuvan.

”Ehkä minulla on etuajassa alkanut viidenkympin kriisi. Mikä siunaus, että se iski kuolleena.”

Minämuotoinen tarina soljuu kepeästi eteenpäin. Kirjan teema pistää miettimään, milloin on sopiva aika kuolla, sillä ”aina jokin oli kesken ja on yhä”. Löytyykö ihmiselle kaiken kiireen keskellä edes hyvää saumaa siirtyä tuonpuoleiseen? Ilonalla jää jotain kesken, sillä kuoltuaan hän roikkuu jonkinlaisessa välitilassa eikä pääse eteenpäin, vaikka haluaisi. Hän joutuu todistamaan haamuna asioita, joista ei ole tiennyt mitään. Mikseivät läheiset ole kertoneet hänelle ratkaisevia, merkityksellisiä asioita? Saako vasta asioiden selvittyä siirtyä pilven reunalle iloitsemaan?