maanantai 2. joulukuuta 2019

Minäpäivät ‒ Kristiina Saha (Otava)


Lavastajana ja vaatesuunnittelijana työskentelevän Kristiina Sahan esikoisteos Minäpäivät ilahduttaa verbaalisella ilotulituksellaan sekä kirjan mittaisella koomisuudellaan. Vakavia aiheita käsitellään huumorilla höystettynä.

Pomon yksinäinen elämä

Minäpäivien päähenkilö on Hellevi. Keski-iän ylittänyt harmaahiirulainen työskentelee keskijohdon pomona firmassa, jonka itämaisia viisauksia lateleva johtaja pitää palavereita istuttamalla alaisiaan joogamatolla. Pomon mielestä Hellevin on aika uudistua. Irtisanomisia jakeleva Hellevi ehtii jo säikähtää saavan itsekin potkun persuuksilleen, mutta pomo lähettääkin hänet muodonmuutos-seminaariin. Siellä Hellevi saa pohtia uutta suuntaa elämälleen, joka on junnannut samaa kaavaa jo vuosikymmeniä.

Skitsofreeninen äiti, vammautunut hoitokodin asukki Otsa sekä seminaarista löytynyt uusi tuttavuus Veli muodostavat Hellevin lähipiirin. Suhteet työkavereihin ovat pinnallisia, sillä potkujen jakaminen muille ei luo työilmapiiriin lämpöisyyttä. Hellevin elämä näyttäytyy varsin yksinäiseltä. Taakkana roikkuu suhde holhoavaan äitiin, jota on käytävä katsomassa hoitolaitoksessa ja ruokittava kettukarkeilla. Kun saatananpelkoinen äiti kuolee, tuntee Hellevi helpotusta ja alkaa elää omaa elämäänsä hieman vapaammin. Äidille kun on pitänyt valehdella jopa aikoja sitten kuolleen kissan olevan vielä elossa, jottei äidin elämä järkkyisi enää pahemmin.

Äänikirja toimii tulkitsijana

Saha kuljettaa paikoin vakaviakin aiheita sisältävää tarinaa huumorin keinoin. Ei voi kuin ihailla kirjailijan verbaalista lahjakkuutta ilmaista asioita erilaisin sanakääntein. Äänikirjan lukeminen kuuntelemalla voi olla haastavaa, jollei ajatus pysy mukana tai jotkin sanat äännetään erikoisesti. Minäpäivät tarjoaa runsaasti uusia oivalluksia – tämän asian voikin sanoa tällä tavalla!

Äänikirjojen suosio on kasvanut nopeasti, ja myös kirja-arvion voi tehdä kuuntelemalla. Tiettyjen faktojen tarkistaminen jälkikäteen on toki työläämpää kuin painetusta versiosta, mutta lukunautinnon voi saavuttaa myös näin. Mielestäni lukijan äänellä ja tavalla lukea on väliä: monotonisen pistävä ääni ei ole mieleeni, mutta vivahteikkaan pehmeä on.

Minäpäivät toimii hykerryttävän hyvin äänikirjana, sillä lukijana on koomikko Pirjo Heikkilä. Hänen nopeaakin nopeampi puheenpapatuksensa sekä komiikantajunsa sopivat täydellisesti tämän teoksen tulkintaan, mutta eivät välttämättä jonkin toisen teoksen. Jos puolestaan oma päänsisäinen ääni on kaikista mieluisin, painettuja kirjoja on onneksi vielä saatavilla.

Tuulesta temmattu elämä ‒ Pauliina Vanhatalo (Tammi)


Pauliina Vanhatalon kuudes vakavan fiktion romaani Tuulesta temmattu elämä avaa lukijalleen kaksi erilaista maailmaa. Kolmetoistalapsisessa lestadiolaisperheessä kasvaneen Titin ja teatterimaailman viininhuuruisessa koti-ilmapiirissä varttuneen Ilmon tiet kohtaavat herkässä kasvutarinassa.

Omaa paikkaansa etsimässä

Tuulia eli Titi on tottunut huolehtimaan muista, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi itsestään. Kaikille muille perheenjäsenille on helppoa keksiä olemassaolon syitä, mutta itselle ei. Koulun naapuriluokasta kantautuvat ilmaisutaidon tunnin harjoitukset kuulostavat mielenkiintoisemmilta kuin ääneen luetut englannin kielen sanat. Voisiko uskovainen tyttö alkaa harrastaa teatteria – mitä äitikin siihen sanoisi? Vai sanoisiko mitään, sillä äidin vatsa oli taas kohoamassa.

Ilmo on huolehtinut pikkuveljestään aina, varsinkin silloin kun näyttelijä-äiti on juonut viinipullollisen tai kaksi. Aikuistunut Ilmo on töissä uimahallin uinninvalvojana, mutta asuu edelleen kotona. Eräänä päivänä keittiöstä löytyy langanlaiha tyttö, jonka äiti on tuonut mukanaan näytelmäkerhosta. Tyttö on nimeltään Titi. Pikkuhiljaa isättömän pojan ja omaa paikkaansa etsivän tytön välille kehittyy rakkaussuhde, joka perustuu molemminpuoliselle luottamukselle, ainakin alussa.

Elämänhallinnan harjoittelua

Vanhatalo on kirjoittanut teostaan usean vuoden ajan. Tarinan alkuidea on syntynyt teatteriporukan bussimatkalla Pietariin. Kirjailija on halunnut luoda helposti lähestyttäviä henkilöitä, joita Titi ja Ilmo kumppaneineen kieltämättä ovat. Oulun Muusajuhlilla haastateltavana ollut Vanhatalo pyrkii omien sanojensa mukaan elämän ja todellisuuden kuvaamiseen. Siinä hän onnistuukin. Tuulesta temmattu elämä on todenmakuinen teos, joka käsittelee aiheitaan asiantuntevasti. Kummankaan maailman oloja ei mustamaalata vaan niitä kuvataan omalaatuisin ja herkin vivahtein.

Teos sisältää useamman hahmon, joka on jollain tavalla hukassa omassa elämässään ja koettaa selviytyä hyväksi katsomallaan tavalla: Ilmolle hengenpidätysharjoitukset veden alla tuovat elämälle merkityksen, kun taas syömättömyys auttaa Titiä hallitsemaan arvaamatonta eloa. Ilmon äiti Riitta kipuilee menneisyytensä kanssa eikä Titin kurssikavereidenkaan elämä Teatterikorkea-koulussa ole helppoa. Onko omakin elämä pelkkää näytelmää?

Elämä ei ole yksinkertaista

Henkilöhahmojen tarkka kuvaus ja ajatuskulkujen hienovireinen tulkinta vahvistavat ajatuksen siitä, että Vanhatalolla on psykologista silmää tarinankertojana. Perusteellisesti taustatyönsä tehnyt kirjailija on löytänyt kummastakin maailmasta juuri olennaisimmat asiat ja pystynyt upottamaan ne uskottavasti tarinan lomaan. Vanhatalo on halunnut tuoda oman näkökulmansa aiheisiin ja on onnistunut siinä.

Epäkronologinen pompahtelu aikajanalla luo haastetta lukijan aivonystyröille: välillä ollaan lapsuudessa, välillä nykyhetkessä. Tuulesta temmattu elämä on kirja teatterin ja uskonnon risteymistä. Se on kirja siitä, miten ihminen mukautuu omaan elämäänsä, sillä kaikille ei suinkaan ole selvää miksi tekee sitä mitä tekee. Yksinkertaista ei ole kenelläkään.