Ikimaa ‒ Kimmo Ohtonen (Otava)

Luontotoimittajana julkisuudessa esiintynyt Kimmo Ohtonen on tehnyt uuden aluevalloituksen julkaisemalla nuortenkirjan Ikimaa – Soturin tie. Kirja on fantasiatrilogian ensimmäinen osa, joka johdattaa lukijan tulevaisuuden maailmaan sekä sen rinnakkaismaailmaan Ikimaahan.

Teinipoika Oliver asuu ankeassa Maailman pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ole enää jäljellä kuin rippeet nykyisen kaltaisesta luonnosta. Suurin osa jäljellä olevista ihmisistä elää etelän Suuressa metropolissa, jonne on olemassa vain junayhteys. Oliver on kasvanut pohjoisessa, jossa hänen plantaasinvartijana toimiva isänsä kasvattaa etelään vietäviä rahakuusia. Poika käy koulua, jossa opetetaan sekä lähi- että kaukohistoriaa. Eräänä yönä Oliverin äiti Liisa katoaa Kuusilaaksosta mystisesti, ja poika alkaa etsiä häntä epätoivoisesti katoamisilmoituksia jaellen. Kyläläiset karttelevat Oliveria pojan omalaatuisen äidin vuoksi ja vain eräs Aino kertoo nähneensä arpinaamaisen miehen, joka saattaisi liittyä katoamiseen. Yllättäen Oliveria tulee noutamaan Jätti, kymmenen miehen kokoinen karhu, joka vie hämmentyneen pojan Rajalammen pohjassa piilevän portin kautta toiseen maailmaan, Ikimaahan.

Ikimaan Aarniolassa elää Kalla, joka on käynyt jo kahdeksan vuotta soturikoulua. Ikimaata hallitsee kuningas Viktor, jonka poika Kristo haastaa Kallan syysturjanaisissa ja koulun ulkopuolellakin. Aarniola on jakautunut kolmeen klaaniin: susiin, kotkiin ja karhuihin. Klaanien jäsenet ovat kuiskaajia, jotka voivat kommunikoida voimaeläintensä kanssa ajatuksen voimalla ja unissa. Kun Oliver päätyy Ikimaahan, Kallan ja pojan tiet risteävät mielenkiintoisella tavalla. Oliver saa tietää kuuluvansa kontioklaaniin ja Kalla puolestaan edustaa hukkia. Nuori ja rohkea tyttö haluaisi aloittaa elämän metsänvartijana hänelle tärkeän susilauman parissa. Jotta kirjan juoni ei olisi turhan yksinkertainen, taustalla häärii Baltatsar, joka toimittaa tajuntansa menettäneen Liisan eli aarniokuningattaren tietäjänaisten kylään.

Teosta on ilo lukea, sillä Ohtonen hallitsee erinomaisesti etenkin fantasiamaailman luomisen. Alun lähes dystooppiselta vaikuttava maailmankuva vaihtuu luontevasti rinnakkaistodellisuudesta löytyvään Ikimaahan, joka vielä tällä hetkellä kuitenkin muistuttaa enemmän nykyistä maailmaamme. Tällä kannanotolla Ohtonen halunnee herätellä nykyihmistä säilyttämään luonto edes sellaisena kuin se vielä on: oravat nakertelemassa tammenterhoja lehmuksen oksalla ja pensaat notkumassa muhkeiden marjojen painosta. Oliver kokee Ikimaan luonnon uutena ja ihmeellisenä, mutta Kallalle se on koti. Vahva ja tarkka luontokuvaus elävöittää tarinan kerrontaa ja auttaa lukijaa seikkailemaan nuorten mukana.

Koska kyseessä on sarjan avausosa, tarinan taustoittaminen ja henkilöhahmojen esitteleminen haukkaavat suuren osan teoksesta. Maailman pohjoisimman kolkan kuvaukseen olisi kaivannut tarkempaa pohdintaa: onko tulevaisuudessa enää kouluja, joissa istutaan pulpeteissa opettajaa kuunnellen tai etenkään kirjastoja, joista voi lainata fyysisiä kirjoja? Jos vanhaan aikaan eli nykyaikaan on matkaa useampi vuosisata, näin tuskin enää on. Ohtonen on onnistunut hyvin henkilökuvauksessa, mutta hahmojen runsaus häiritsee. Etenkin Ikimaassa olevien pahisten määrä hämmentää: keitä olivatkaan Baltatsar, Titus Tikaros tai tyranni Manadurk? Toivottavasti se selviää tarkemmin trilogian seuraavassa osassa. Teoksen loppuun olisi kaivannut jonkinlaisen koukun, joka olisi herättänyt kutkuttavan odotuksen tulevasta.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: https://www.nousu.net/ikimaa-soturin-tie/