Anna-Maria
Eilittän esikoisteoksessa Kun olen poissa on mielenkiintoinen
ja erilainen näkökulma: päähenkilö on kuollut. Hyväosainen perheenäiti,
45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona on jättänyt maallisen tomumajansa jäätyään
auton alle ja lyötyään päänsä katukivetykseen. Hän herää ruumishuoneelta ja
lähtee hetken emmittyään lentelemään kohti kotimaisemiaan. Ilona päätyy
seuraamaan perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisena aaveena, jota muut
eivät näe.
Aiheen
olisi voinut kuvitella olevan haikea ja sentimentaalinen, mutta Eilittän teos
on yllättävän maanläheinen ja arkinen. Jo ensisivuilta huomaa päähenkilön
olevan realistinen ja viileästi kuolemaansa suhtautuva, vaikkakin Ilona
korostaa olevansa tunneihminen, kuten poikansa Lauri. Nainen leijailee läpi
ovien ja seinien seuraillen muiden arkisia touhuja kaikki aistit avoinna.
Yllättävää on, että hän pystyy koskemaan maallisiin tavaroihin ja jopa
siirtelemään niitä. Itseironiaan kykenevä nainen on tyytyväinen nähdessään
miehensä ja lastensa elämän jatkuvan.
Minämuotoinen
tarina soljuu kepeästi eteenpäin. Kirjan teema pistää miettimään, milloin on sopiva
aika kuolla, sillä ”aina jokin oli kesken ja on yhä”. Löytyykö ihmiselle kaiken
kiireen keskellä edes hyvää saumaa siirtyä tuonpuoleiseen? Ilonalla jää jotain
kesken, sillä kuoltuaan hän roikkuu jonkinlaisessa välitilassa eikä pääse
eteenpäin, vaikka haluaisi. Hän joutuu todistamaan haamuna asioita, joista ei
ole tiennyt mitään. Mikseivät läheiset ole kertoneet hänelle ratkaisevia,
merkityksellisiä asioita? Saako vasta asioiden selvittyä siirtyä pilven
reunalle iloitsemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti