Minäpäivät ‒ Kristiina Saha (Otava)

Lavastajana ja vaatesuunnittelijana työskentelevän Kristiina Sahan esikoisteos Minäpäivät ilahduttaa verbaalisella ilotulituksellaan sekä kirjan mittaisella koomisuudellaan. Vakavia aiheita käsitellään huumorilla höystettynä.

Pomon yksinäinen elämä

Minäpäivien päähenkilö on Hellevi. Keski-iän ylittänyt harmaahiirulainen työskentelee keskijohdon pomona firmassa, jonka itämaisia viisauksia lateleva johtaja pitää palavereita istuttamalla alaisiaan joogamatolla. Pomon mielestä Hellevin on aika uudistua. Irtisanomisia jakeleva Hellevi ehtii jo säikähtää saavan itsekin potkun persuuksilleen, mutta pomo lähettääkin hänet muodonmuutos-seminaariin. Siellä Hellevi saa pohtia uutta suuntaa elämälleen, joka on junnannut samaa kaavaa jo vuosikymmeniä.

Skitsofreeninen äiti, vammautunut hoitokodin asukki Otsa sekä seminaarista löytynyt uusi tuttavuus Veli muodostavat Hellevin lähipiirin. Suhteet työkavereihin ovat pinnallisia, sillä potkujen jakaminen muille ei luo työilmapiiriin lämpöisyyttä. Hellevin elämä näyttäytyy varsin yksinäiseltä. Taakkana roikkuu suhde holhoavaan äitiin, jota on käytävä katsomassa hoitolaitoksessa ja ruokittava kettukarkeilla. Kun saatananpelkoinen äiti kuolee, tuntee Hellevi helpotusta ja alkaa elää omaa elämäänsä hieman vapaammin. Äidille kun on pitänyt valehdella jopa aikoja sitten kuolleen kissan olevan vielä elossa, jottei äidin elämä järkkyisi enää pahemmin.

Äänikirja toimii tulkitsijana

Saha kuljettaa paikoin vakaviakin aiheita sisältävää tarinaa huumorin keinoin. Ei voi kuin ihailla kirjailijan verbaalista lahjakkuutta ilmaista asioita erilaisin sanakääntein. Äänikirjan lukeminen kuuntelemalla voi olla haastavaa, jollei ajatus pysy mukana tai jotkin sanat äännetään erikoisesti. Minäpäivät tarjoaa runsaasti uusia oivalluksia – tämän asian voikin sanoa tällä tavalla!

Äänikirjojen suosio on kasvanut nopeasti, ja myös kirja-arvion voi tehdä kuuntelemalla. Tiettyjen faktojen tarkistaminen jälkikäteen on toki työläämpää kuin painetusta versiosta, mutta lukunautinnon voi saavuttaa myös näin. Mielestäni lukijan äänellä ja tavalla lukea on väliä: monotonisen pistävä ääni ei ole mieleeni, mutta vivahteikkaan pehmeä on.

Minäpäivät toimii hykerryttävän hyvin äänikirjana, sillä lukijana on koomikko Pirjo Heikkilä. Hänen nopeaakin nopeampi puheenpapatuksensa sekä komiikantajunsa sopivat täydellisesti tämän teoksen tulkintaan, mutta eivät välttämättä jonkin toisen teoksen. Jos puolestaan oma päänsisäinen ääni on kaikista mieluisin, painettuja kirjoja on onneksi vielä saatavilla.

Tuulesta temmattu elämä ‒ Pauliina Vanhatalo (Tammi)

Pauliina Vanhatalon kuudes vakavan fiktion romaani Tuulesta temmattu elämä avaa lukijalleen kaksi erilaista maailmaa. Kolmetoistalapsisessa lestadiolaisperheessä kasvaneen Titin ja teatterimaailman viininhuuruisessa koti-ilmapiirissä varttuneen Ilmon tiet kohtaavat herkässä kasvutarinassa.

Omaa paikkaansa etsimässä

Tuulia eli Titi on tottunut huolehtimaan muista, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi itsestään. Kaikille muille perheenjäsenille on helppoa keksiä olemassaolon syitä, mutta itselle ei. Koulun naapuriluokasta kantautuvat ilmaisutaidon tunnin harjoitukset kuulostavat mielenkiintoisemmilta kuin ääneen luetut englannin kielen sanat. Voisiko uskovainen tyttö alkaa harrastaa teatteria – mitä äitikin siihen sanoisi? Vai sanoisiko mitään, sillä äidin vatsa oli taas kohoamassa.

Ilmo on huolehtinut pikkuveljestään aina, varsinkin silloin kun näyttelijä-äiti on juonut viinipullollisen tai kaksi. Aikuistunut Ilmo on töissä uimahallin uinninvalvojana, mutta asuu edelleen kotona. Eräänä päivänä keittiöstä löytyy langanlaiha tyttö, jonka äiti on tuonut mukanaan näytelmäkerhosta. Tyttö on nimeltään Titi. Pikkuhiljaa isättömän pojan ja omaa paikkaansa etsivän tytön välille kehittyy rakkaussuhde, joka perustuu molemminpuoliselle luottamukselle, ainakin alussa.

Elämänhallinnan harjoittelua

Vanhatalo on kirjoittanut teostaan usean vuoden ajan. Tarinan alkuidea on syntynyt teatteriporukan bussimatkalla Pietariin. Kirjailija on halunnut luoda helposti lähestyttäviä henkilöitä, joita Titi ja Ilmo kumppaneineen kieltämättä ovat. Oulun Muusajuhlilla haastateltavana ollut Vanhatalo pyrkii omien sanojensa mukaan elämän ja todellisuuden kuvaamiseen. Siinä hän onnistuukin. Tuulesta temmattu elämä on todenmakuinen teos, joka käsittelee aiheitaan asiantuntevasti. Kummankaan maailman oloja ei mustamaalata vaan niitä kuvataan omalaatuisin ja herkin vivahtein.

Teos sisältää useamman hahmon, joka on jollain tavalla hukassa omassa elämässään ja koettaa selviytyä hyväksi katsomallaan tavalla: Ilmolle hengenpidätysharjoitukset veden alla tuovat elämälle merkityksen, kun taas syömättömyys auttaa Titiä hallitsemaan arvaamatonta eloa. Ilmon äiti Riitta kipuilee menneisyytensä kanssa eikä Titin kurssikavereidenkaan elämä Teatterikorkea-koulussa ole helppoa. Onko omakin elämä pelkkää näytelmää?

Elämä ei ole yksinkertaista

Henkilöhahmojen tarkka kuvaus ja ajatuskulkujen hienovireinen tulkinta vahvistavat ajatuksen siitä, että Vanhatalolla on psykologista silmää tarinankertojana. Perusteellisesti taustatyönsä tehnyt kirjailija on löytänyt kummastakin maailmasta juuri olennaisimmat asiat ja pystynyt upottamaan ne uskottavasti tarinan lomaan. Vanhatalo on halunnut tuoda oman näkökulmansa aiheisiin ja on onnistunut siinä.

Epäkronologinen pompahtelu aikajanalla luo haastetta lukijan aivonystyröille: välillä ollaan lapsuudessa, välillä nykyhetkessä. Tuulesta temmattu elämä on kirja teatterin ja uskonnon risteymistä. Se on kirja siitä, miten ihminen mukautuu omaan elämäänsä, sillä kaikille ei suinkaan ole selvää miksi tekee sitä mitä tekee. Yksinkertaista ei ole kenelläkään.

Sotaleski – Enni Mustonen (Otava)

Enni Mustosen iki-ihana Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu seitsemännellä osallaan. Suomen sotavuosiin keskittyvä Sotaleski jatkaa Kirstin ja Iivon tarinaa muita sarjan henkilöitä unohtamatta. Sodan keskellä eläminen käy itse kunkin voimille, mutta elämään mahtuu myös iloa ja onnea.

Kirsti on jo pitkään asunut äitinsä Idan omistamassa täyshoitolassa tyttärensä Vienan kanssa. Vuoden 1939 kesäkuussa kaikki on mallillaan, tosin Iivo on lähtenyt Karjalaan valmistelemaan linnoitustöitä Karjalaan. Äiti ja tytär vierailevat Terenttilässä ja tutustuvat samalla karjalaisperheeseen, jonka luona Iivo majoittuu. Nauravainen perheenemäntä Mari säikähtää salaman halkaisemaa kuusta – se vaikuttaa pahalta enteeltä. Sodan pelko kasvaa kasvamistaan ja lopulta sota onkin totisinta totta.

Elämää sodan keskellä

Talvi- ja jatkosodan kuvailun sekoittaminen fiktiiviseen tarinaan antaa erilaisen näkökulman sotahistoriaan – elämää sodan keskellä on helpompi ymmärtää. Tässä osassa matkaa taitetaan junilla, joka pysähtelevät lottien muonituspaikoilla tai pommitusten vuoksi. Ihmiset yrittävät jatkaa arkista eloaan, vaikka ilmahälytykset ajavat heidät tuon tuostakin pommisuojiin. Kirsti selviää säikähdyksellä ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä, mutta jotkut tuttavat saavat surmansa. Parikymppiset velipojat Voitto ja Veikko ovat innoissaan päästessään sotimaan, mutta lähipiirin naisille jatkuva huolissaan eläminen käy voimille: milloin pappi saapuu tuomaan kuolinviestiä?

Yllättävää on, miten arkisesti sota-ajan ihmiset suhtautuvat sotimiseen – jatkosotaa povataan eivätkä miehet malta odottaa, milloin pääsevät korjaamaan vääryyksiä sotatantereelle. Toimeentulo on tiukilla ja kaikesta on pulaa. Kirstin perustama ompelimo Parisienne tuhoutuu pommituksissa, mutta toimelias nainen saa opettajan pestin Tyttöjen valmistavasta Ammattikoulusta. Arkinen elämä karjalaisesta aviomiehestä erossa tuntuu vaikealta muutamista jälleennäkemisistä huolimatta, mutta loppujen lopuksi Kirsti huomaa eläneensä sotalesken elämää, jo kauan. Iivon toiveet Karjalaan asettumisesta eivät ole linjassa Kirstin toiveiden kanssa.

Ihailtavaa taustatyötä ja kerrontaa

Mustosen teoksessa tapahtuu jälleen valtavan paljon asioita, joiden kokonaishallintaa voi vain ihailla. Sotavuosien mahduttaminen yksien kansien väliin päätarinan yhteyteen on taituruutta. Sotaleski onkin sarjan pisin yli 500 sivullaan. On silkkaa lahjakkuutta saada kuljetettua tarinassa niin monta loogista sivutarinaa päätarinan rinnalla.

Maanläheinen kerronta pitää lukijan otteessaan ja saa herkistymään sota-ajan tapahtumien kuvailusta. Kirstin ja Iivon rakkaustarina saa päätöksen ja moni muukin asia nytkähtää eteenpäin. On erikoista, ettei edellisessä osassa paljastunut biologisen isän salaisuus saa huomiota kuin yhden kerran – Kirsti ei taida ollakaan siitä ihmeissään. Myös aiemmat viittaukset mahdolliseen sisarpuoleen luovat odotuksia sarjan jatkoa kohtaan.

Kun olen poissa – Anna-Maria Eilittä (Atena)

Anna-Maria Eilittän esikoisteoksessa Kun olen poissa on mielenkiintoinen ja erilainen näkökulma: päähenkilö on kuollut. Hyväosainen perheenäiti, 45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona on jättänyt maallisen tomumajansa jäätyään auton alle ja lyötyään päänsä katukivetykseen. Hän herää ruumishuoneelta ja lähtee hetken emmittyään lentelemään kohti kotimaisemiaan. Ilona päätyy seuraamaan perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisena aaveena, jota muut eivät näe.

Aiheen olisi voinut kuvitella olevan haikea ja sentimentaalinen, mutta Eilittän teos on yllättävän maanläheinen ja arkinen. Jo ensisivuilta huomaa päähenkilön olevan realistinen ja viileästi kuolemaansa suhtautuva, vaikkakin Ilona korostaa olevansa tunneihminen, kuten poikansa Lauri. Nainen leijailee läpi ovien ja seinien seuraillen muiden arkisia touhuja kaikki aistit avoinna. Yllättävää on, että hän pystyy koskemaan maallisiin tavaroihin ja jopa siirtelemään niitä. Itseironiaan kykenevä nainen on tyytyväinen nähdessään miehensä ja lastensa elämän jatkuvan.

”Ehkä minulla on etuajassa alkanut viidenkympin kriisi. Mikä siunaus, että se iski kuolleena.”

Minämuotoinen tarina soljuu kepeästi eteenpäin. Kirjan teema pistää miettimään, milloin on sopiva aika kuolla, sillä ”aina jokin oli kesken ja on yhä”. Löytyykö ihmiselle kaiken kiireen keskellä edes hyvää saumaa siirtyä tuonpuoleiseen? Ilonalla jää jotain kesken, sillä kuoltuaan hän roikkuu jonkinlaisessa välitilassa eikä pääse eteenpäin, vaikka haluaisi. Hän joutuu todistamaan haamuna asioita, joista ei ole tiennyt mitään. Mikseivät läheiset ole kertoneet hänelle ratkaisevia, merkityksellisiä asioita? Saako vasta asioiden selvittyä siirtyä pilven reunalle iloitsemaan?

Domowik ‒ Ilkka Auer (Haamu Kustannus)

Kutkuttavaa jännitystä ja monimutkaisia juonikuvioita sisältävä Domowik on Ilkka Auerin uusin nuortenkirja. Salaperäinen kartano asukkaineen houkuttelee mukaan fantasiamaailmaan, josta tuntemamme sadut ovat peräisin.

Tarina saa alkunsa, kun teini-ikäisen Wilhelmiina eli Vilma Sumeliuksen perhe perii yllättäen Hästebäckin kartanon läheltä Raaseporin linnaa. Vilman isosetä Ferdinand on jättänyt Vilmalle tarkat ohjeet kartanon ylläpitoa varten. Nuori tyttö saa ruveta ratkomaan myös suvun salaisia arvoituksia, joihin löytyy pieniä vinkkejä sieltä sun täältä. Miksi Gerda-isoisotädin haamu leijailee kartanossa? Mitä on tapahtunut kadonneelle isotäti Hildalle? Vilmaa ilmaantuu auttamaan kotihenki Domowik, piippua polttava karvainen olento, joka on asustanut kartanossa vuosisatojen ajan.

Joulu lähestyy ja niin myös talvipäivänseisaus, jolloin pahat voimat ovat valloillaan. Domowik aistii kartanoa uhkaavat pedot ja kiirehtii Vilmaa ratkaisemaan sukunsa surulliset kohtalot. Vihjeiden avulla Vilma löytää tien Alismaahan, toiseen ulottuvuuteen. Satujen alkulähteiltä hän kulkeutuu Salakuljettajien Kouluun ja vihdoin myös Mustaan sirkukseen, jossa asiat eivät todellakaan ole kunnossa. Kuka on Kuoliaaksinaurattaja ja mikä häntä riivaa?

Kirja on oivallista lukemistoa joulun alla. Teos on kutkuttavan jännittävä ja mukaansatempaava – varsinkin alussa. Auer osaa luoda oikeanlaisen jännityksensekaisen tunnelman monipuolisella kuvauksella, ja mikä siihen onkaan parempi miljöö kuin vanha mystinen kartano, joka osaa piilotella itseään. Tarina etenee mukavan verkkaisesti, mutta loppua kohden tuleekin aivan liikaa muuttujia: on vanhoja linnoja, katkeroituneita pellejä ja kummallisia karuselleja. Sirkuksen ja vanhan maailman mukaantulo sekoittavat juonta siinä määrin, että kirjalle alkaa toivoa jatko-osaa.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: https://www.nousu.net/domowik/