Sotaleski – Enni Mustonen (Otava)

Enni Mustosen iki-ihana Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu seitsemännellä osallaan. Suomen sotavuosiin keskittyvä Sotaleski jatkaa Kirstin ja Iivon tarinaa muita sarjan henkilöitä unohtamatta. Sodan keskellä eläminen käy itse kunkin voimille, mutta elämään mahtuu myös iloa ja onnea.

Kirsti on jo pitkään asunut äitinsä Idan omistamassa täyshoitolassa tyttärensä Vienan kanssa. Vuoden 1939 kesäkuussa kaikki on mallillaan, tosin Iivo on lähtenyt Karjalaan valmistelemaan linnoitustöitä Karjalaan. Äiti ja tytär vierailevat Terenttilässä ja tutustuvat samalla karjalaisperheeseen, jonka luona Iivo majoittuu. Nauravainen perheenemäntä Mari säikähtää salaman halkaisemaa kuusta – se vaikuttaa pahalta enteeltä. Sodan pelko kasvaa kasvamistaan ja lopulta sota onkin totisinta totta.

Elämää sodan keskellä

Talvi- ja jatkosodan kuvailun sekoittaminen fiktiiviseen tarinaan antaa erilaisen näkökulman sotahistoriaan – elämää sodan keskellä on helpompi ymmärtää. Tässä osassa matkaa taitetaan junilla, joka pysähtelevät lottien muonituspaikoilla tai pommitusten vuoksi. Ihmiset yrittävät jatkaa arkista eloaan, vaikka ilmahälytykset ajavat heidät tuon tuostakin pommisuojiin. Kirsti selviää säikähdyksellä ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä, mutta jotkut tuttavat saavat surmansa. Parikymppiset velipojat Voitto ja Veikko ovat innoissaan päästessään sotimaan, mutta lähipiirin naisille jatkuva huolissaan eläminen käy voimille: milloin pappi saapuu tuomaan kuolinviestiä?

Yllättävää on, miten arkisesti sota-ajan ihmiset suhtautuvat sotimiseen – jatkosotaa povataan eivätkä miehet malta odottaa, milloin pääsevät korjaamaan vääryyksiä sotatantereelle. Toimeentulo on tiukilla ja kaikesta on pulaa. Kirstin perustama ompelimo Parisienne tuhoutuu pommituksissa, mutta toimelias nainen saa opettajan pestin Tyttöjen valmistavasta Ammattikoulusta. Arkinen elämä karjalaisesta aviomiehestä erossa tuntuu vaikealta muutamista jälleennäkemisistä huolimatta, mutta loppujen lopuksi Kirsti huomaa eläneensä sotalesken elämää, jo kauan. Iivon toiveet Karjalaan asettumisesta eivät ole linjassa Kirstin toiveiden kanssa.

Ihailtavaa taustatyötä ja kerrontaa

Mustosen teoksessa tapahtuu jälleen valtavan paljon asioita, joiden kokonaishallintaa voi vain ihailla. Sotavuosien mahduttaminen yksien kansien väliin päätarinan yhteyteen on taituruutta. Sotaleski onkin sarjan pisin yli 500 sivullaan. On silkkaa lahjakkuutta saada kuljetettua tarinassa niin monta loogista sivutarinaa päätarinan rinnalla.

Maanläheinen kerronta pitää lukijan otteessaan ja saa herkistymään sota-ajan tapahtumien kuvailusta. Kirstin ja Iivon rakkaustarina saa päätöksen ja moni muukin asia nytkähtää eteenpäin. On erikoista, ettei edellisessä osassa paljastunut biologisen isän salaisuus saa huomiota kuin yhden kerran – Kirsti ei taida ollakaan siitä ihmeissään. Myös aiemmat viittaukset mahdolliseen sisarpuoleen luovat odotuksia sarjan jatkoa kohtaan.

Kun olen poissa – Anna-Maria Eilittä (Atena)

Anna-Maria Eilittän esikoisteoksessa Kun olen poissa on mielenkiintoinen ja erilainen näkökulma: päähenkilö on kuollut. Hyväosainen perheenäiti, 45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona on jättänyt maallisen tomumajansa jäätyään auton alle ja lyötyään päänsä katukivetykseen. Hän herää ruumishuoneelta ja lähtee hetken emmittyään lentelemään kohti kotimaisemiaan. Ilona päätyy seuraamaan perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisena aaveena, jota muut eivät näe.

Aiheen olisi voinut kuvitella olevan haikea ja sentimentaalinen, mutta Eilittän teos on yllättävän maanläheinen ja arkinen. Jo ensisivuilta huomaa päähenkilön olevan realistinen ja viileästi kuolemaansa suhtautuva, vaikkakin Ilona korostaa olevansa tunneihminen, kuten poikansa Lauri. Nainen leijailee läpi ovien ja seinien seuraillen muiden arkisia touhuja kaikki aistit avoinna. Yllättävää on, että hän pystyy koskemaan maallisiin tavaroihin ja jopa siirtelemään niitä. Itseironiaan kykenevä nainen on tyytyväinen nähdessään miehensä ja lastensa elämän jatkuvan.

”Ehkä minulla on etuajassa alkanut viidenkympin kriisi. Mikä siunaus, että se iski kuolleena.”

Minämuotoinen tarina soljuu kepeästi eteenpäin. Kirjan teema pistää miettimään, milloin on sopiva aika kuolla, sillä ”aina jokin oli kesken ja on yhä”. Löytyykö ihmiselle kaiken kiireen keskellä edes hyvää saumaa siirtyä tuonpuoleiseen? Ilonalla jää jotain kesken, sillä kuoltuaan hän roikkuu jonkinlaisessa välitilassa eikä pääse eteenpäin, vaikka haluaisi. Hän joutuu todistamaan haamuna asioita, joista ei ole tiennyt mitään. Mikseivät läheiset ole kertoneet hänelle ratkaisevia, merkityksellisiä asioita? Saako vasta asioiden selvittyä siirtyä pilven reunalle iloitsemaan?