Käyttövehkeitä ‒ Soili Pohjalainen (Atena)

Kirjoittamisen maisteriohjelmasta valmistuneen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä imaisee mukaansa nostalgissävytteiseen muisteluiden maailmaan. Päähenkilö Saanan mukana voi aikamatkustaa takaisin 1980- ja 1990-luvuille, jolloin syötiin Camping-makkaraa, kuunneltiin kasetilta Sabrinaa ja katseltiin Mirja Pyykön ohjelmia.

Saanan elämä on käännekohdassa: hänen isänsä, paikallinen juoppo autokauppias, on juuri kuollut. Kaikki automerkit tunteva isän tyttö joutuu etsimään uutta suuntaa elämälleen. Äiti, jonka kaltainen Saana ei ole halunnut olla, on jäänyt etäiseksi eikä kauan sitten kadonnut velipoika ole tullut vieläkään takaisin. 

Järjestellessään käytännön asioita nuori nainen uppoutuu muistelemaan menneitä. Lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotuista takaumista maalautuu kuva rikkonaisesta perheestä, jota kiivasluonteinen isä hallitsee. Saana viettää aikaansa isän autoliikkeessä enemmän kuin kotonaan. Bakteerikammoinen veli ei autojen seassa viihdy ja on muutenkin erilainen kuin Saana. Kun Veli-veli katoaa, perheen dynamiikka horjuu. Ilkeät juorut kantautuvat Saanankin korviin, mutta hän ei halua niihin uskoa. Veli tulee kyllä takaisin, tuleehan?

Vaikka tarina on juoneltaan melko yksinkertainen, pohjimmiltaan se kertoo raskaista aiheista.  Teemat eivät ole hilpeitä, mutta Pohjalainen valaisee menneisyyden muistoja mustalla huumorilla ‒ välillä niin ronskisti, etteivät pinnan alla piilevät synkemmät aiheet edes tule helposti huomioiduiksi. Ytimessä on kuitenkin perhe ja sen merkitys. Jotain särkyy, kun veli katoaa jälkiä jättämättä eikä näytä tulevan takaisin. Millaista on pitää sinnikkäästi yllä toivoa läheisen paluusta, vaikka muut ovat jo luovuttaneet aikoja sitten? Millaista on vain muistella hyviä aikoja?

Teos sivuaa myös sitä, millaista on ponnistaa aikuisuuteen rikkinäisestä perheestä, jossa alkoholi ja vallan väärinkäyttö näyttelevät suurta roolia. Saanan henkilöhahmoon olisi kaivannut syvyyttä nimenomaan alkoholistin lapsen ajatusmaailmasta käsin, sillä teos ei pureudu riittävästi siihen, millaisen vaikutuksen alkoholistiperheessä kasvaminen jättää. Juoposta isästä annetaan suhteellisen harmiton kuva, mutta kuitenkin nykyhetken aikuinen Saana on monien alkoholistiperheen kasvattien tapaan eksyksissä omassa elämässään. Apuna tai haittanaan vain muistot menneestä.

Kirja on arvostelukappale, kiitos!

Takapenkki ‒ Laura Lehtola (Otava)

Laura Lehtolan romaani Takapenkki yhdistää taitavasti kepeyden ja vakavuuden. Kirja sisältää hersyvää hömppää, mutta pinnan alta pilkottaa synkempiäkin aiheita. Teoksessa hyödynnetään näkökulmatekniikkaa: ääneen pääsevät vuorollaan työvoimatoimiston virkailijana työskentelevä Tuula, mummonsa kasvattama Aleksi sekä 17-vuotias Elina, joka huomaa olevansa raskaana. Aleksin ja Tuulan tiet kohtaavat työvoimatoimistossa, jossa Tuula koettaa löytää pojalle työkokeilupaikkaa. Aleksi ja Elina ovat kohdanneet jo aiemmin, minkä seurauksena kympin tyttö odottaa yllätysvauvaa.

Lehtola on valinnut osuvia henkilöhahmoja teineistä vanhuksiin. Heistä jokaisella on oma tapansa ajatella, puhua ja suhtautua elämään. Syrjäytymisvaarassa oleva omalla tavallaan älykäs Aleksi taistelee byrokratian rattaissa ja kipuilee samalla äidittömyyttään. Aleksin turhautuneisuus yhteiskuntaa kohtaan kuuluu vahvasti hänen puheestaan. Pojan pelastuksena on äidinäiti Elsi, joka ei anna turhaan soitella ”valkotakkisia”. Vahvalla itämurteella käskyttävä mummi on kirjan ehdoton huumoripläjäys. Läheisiään kohtaan Aleksi on yllättävänkin lempeä, ja yllättävä isyys muuttaa häntä hyvään suuntaan ‒ vastuullisemmaksi.

Tahattomia nauruntyrskähdyksiä saa aikaan Tuula, jonka älykkyysosamäärää on välillä vaikea hahmottaa. Erilaisista fobioista kärsivä virkanainen osaa ajatella maailmanmenosta yllättävän tarkkanäköisesti, vaikka käytös viittaa ajoittain blondivitsejäkin aivottomampaan henkilöön. Tuula suhtautuu asiakkaisiinsa ylihuolehtivaisesti, kuten myös ainoaan poikaansa Teemuun, joka on muuttamassa pois kotoa. Arkirutiineihinsa jämähtäneen aviomiehen kanssa eläminen ei ole aina helppoa, varsinkaan jos suhteeseen haluaisi saada uutta kipinää. Topi ei ymmärrä Tuulan vihjailuja, vaan haluaa kaiken sujuvan samaa rataa kuin aina ennenkin. Näitä kaavoihinsa kangistuneita tavallisia pulliaisia lienee Suomi pullollaan.

Elina jää kirjassa etäisemmäksi henkilöksi. Hän salailee raskauttaan kaikilta siihen saakka, kunnes se lopulta näkyy. Hän jää pois koulusta, lukkiutuu ökykotiinsa ja välttelee skype-puheluja vanhemmilleen, jotka ovat rapakon toisella puolella Brasiliassa. Välinpitämättömiltä vaikuttavien vanhempiensa ainokainen välittää erikoisesta Aleksista, jolla on tapana lueskella Wikipediaa lämpimikseen. Onneksi raskaus lopulta yhdistää nämä oman onnensa nojaan jätetyt nuoret.

Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppukliimaksiaan kaikkien kolmen päähenkilön kertomana. He päätyvät samaan autoon, vaikka kukaan ei tiedä asialle todellista syytä. 

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/takapenkki/

Linnavuoren Tuuli ‒ Johanna Valkama (Otava)

Kilpineitoja ja sotureita, viikinkejä ja kuninkaita. Pohjolan myöhäisrautakaudelle sijoittuva Linnavuoren Tuuli on Johanna Valkaman itsenäinen jatko-osa Metsän ja meren suku -sarjalle, jonka ensimmäinen osa Itämeren Auri julkaistiin vuonna 2016. Kirjassa seikkailee Aurin vahvaluontoinen tytär, joka ei seuraakaan äitinsä jalanjälkiä.

Hämettä uhkaa vihollinen etelästä. Aurin naimaikään ehtinyt Tuuli-tytär tuntee poltteen sotakentille eikä aio totella vanhempiensa kieltoja seuratessaan kutsumustaan. Hän lähtee varkain miesten mukaan retkelle, jolla etsitään liittolaisia hämäläisille. Tuulin seuralaisina ovat veli Unti, noita Arijoutsi, Hämeen kuninkaan poika Tommo sekä Tuulin oma punaturkkinen Nokinassu. Tuulin isä Haakon toivoo tyttärensä menevän naimisiin kuuluisan soturi Kirmukarmun kanssa, joka ei kuitenkaan huoli nuorta naista. Se onkin mieluinen päätös Tuulille, joka haluaa tehdä omat valintansa myös rakkaudessa. Retkensä myötä nuori nainen kasvaa aikuiseksi.

Kirjassa seurataan rinnakkain kolmea tarinaa: Tuulin uhkarohkean retken lisäksi myös Iltasudenpojan kanssa kulkevan Alvan sekä itsekseen matkaavan Aurin taivalta kohti samaa määränpäätä. Teos punoo taitavasti yhteen nämä sivujuonteet, ja moni asia selviääkin vasta loppuvaiheilla. Vihollisen näkökulman avaaminen olisi tuonut selkeyttä tarinaan, sillä nyt vastapuoli jää hyvin epämääräiseksi joukoksi, joka kohdataan vasta teoksen loppupuolen taistelussa. Myös Maanaviljan kohtalon valottaminen jo aiemmassa vaiheessa olisi selkiyttänyt ymmärrystä Tuulin ja Arijoutsen väleistä.

Teos nostaa esiin historialliselle romaanille harvinaisen näkökulman: yhteisön normeja ja perheen asettamia odotuksia rikkovan naispäähenkilön. Tuuli on perinyt isänsä Haakonin sotaisan luonteen ja toteuttaa elämäänsä sen mukaisesti. Miesten seurassa matkaava nuori nainen kokee aliarvioimista miesten taholta, mutta hän näyttää kyntensä. Myös itsenäistä naista edustava Alva ylläpitää teoksen vahvaa naiskuvaa. Miellyttävänä yllätyksenä tulee Untin kutsumuksen ja vanhempien odotusten välinen ristiriita, joka purkautuu Tuulin toimesta suotuisalla tavalla.

Teos on Itämeren Auria sotaisampi eikä sisällä samassa määrin kiehtovaa entisajan parantajien elämänkuvausta. Auri jää teoksessa sivurooliin, vaikka onkin mukana jäljittämässä kotoa karannutta tytärtään. Valkama on tehnyt jälleen hienoa taustatyötä muinaishistoriallista tarinaansa varten. Historiallisten hahmojen, suomalaisen luonnon kuvauksen ja vanhojen uskomusten suhteen ei tarvitsekaan pettyä, sillä tarina kehystyy pitkälti niiden varaan.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/linnavuoren-tuuli-%e2%80%92-johanna-valkama/

Ikimetsien sydänmailla - Mikko Kamula (Gummerus)

Mikko Kamulan esikoisteos Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan, joka yhdistelee suomalaista muinaishistoriaa ja fantasiaa kiehtovalla tavalla. Vaikuttava teos sisältää roiman annoksen kansanperinnettä ja mytologiaa. Aiheita rakastavalle romaani ei ainakaan heti lopu kesken, sillä se on liki 700-sivuinen.

Tarinan keskiössä on Juko Rautaparran uudisraivaajaperhe 1400-luvun Savosta. Uusiin naimisiin mennyt isäntä on muuttanut Juvalta ikimetsien maille veronkantoa välttääkseen äitinsä Mallun, vaimonsa Matelin, tyttärensä Varpun sekä poikiensa Heiskan ja Tenhon kanssa. Romaani alkaa siitä, kun Mateli synnyttää Mielo-vauvan saunassa. Sen jälkeen tarina lähtee verkkaisesti mutta sujuvasti etenemään sivu sivulta. Kirjan päätapahtumiin, kuten miesten eräretkeen tai Ukon vakkajuhliin keskitytään kuhunkin useiden kymmenien sivujen verran. Kamula on oivaltanut hienosti kertojan vaihtamisen tuoman vaihtelun tärkeyden. On virkistävää, kun kertoja vaihtuu samankin tapahtuman yhteydessä ja asioihin saa siten eri näkökulmia.

Luonto ja eläinmytologia ovat vahvasti läsnä teoksen teemoissa. Tarinasta välittyy entisajan ihmisten luja taikausko sekä usko tietäjien ja parantajien voimaan. Rautaparran perhekin turvautuu monessa asiassa seudun tietäjään, Yörnin äijään. Kun lappalaisen kostoksi nostattama karhu hyökkää savupirttiin raadellen Matelin, Yörnin äijä on haettava apuun päivämatkan päästä. Verenseisautustaikojen avulla Mateli jää elävien kirjoihin, mutta toisin käy Mielo-raukalle, jonka karhu vie mennessään. Tietäjää tarvitaan silloin tällöin myös erilaisten suojataikojen tekemiseen. Erilaisten tapahtumien kuvaamisen kautta lukija oppii koko ajan lisää entisajan elämänmenosta, sillä kirjassa valotetaan mielenkiintoisella tavalla muun muassa arkiaskareita: maanviljelyä, kalastusta ja käsityötaitoja.

Teos toimii taatusti myös eräänlaisena tietoteoksena, mutta tylsä se ei ole. Vaikka ensimmäinen osa on lähemmäs tuhatsivuinen, lukijan ei tarvitse huokailla tai hyppiä sivujen ylitse. Lukunautinnon takaavat erittäin sujuva kerronta sekä mielenkiintoiset henkilöhahmot. Heiskan naisseikkailut, Tenhon lisääntyvät taikavoimat sekä Varpun kohtaaminen maahisten kanssa vievät mennessään. Myös yllättävät juonenkäänteet ja jännitystä ylläpitävä piinaavan verkkainen tapahtumienkulku pitävät otteessaan. Romaanin kieli on sujuvaa, mutta se ei valitettavasti vie lukijaa 1400-luvulle, koska kieliasuksi on valittu nykyinen yleispuhekieli. Toisaalta valinta on ymmärrettävä mutta toisaalta harmittava puute, sillä varhaissuomen käyttäminen olisi todella tärkeä tunnelman sekä uskottavuuden luoja.

Vaikka tarinan tapahtumista on kulunut yli 600 vuotta, ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin nykyäänkin. Jotkut ovat kieroja, jotkut rehellisiä. Työtä tehdään rankasti, mutta osataan myös juhlia silloin kun siihen on aihetta. Muinaisajalle on ilo matkustaa teoksen saattelemana. Yksinkertainen mutta silti vaiherikas elämänmeno lumoaa nykyisen digi-ihmisen. Hyvä tarina päättyy aina haikeuden kyyneliin.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/ikimetsien-sydanmailla-%e2%88%92-mikko-kamula/

Syrjästäkatsojan tarinoita 1-5 - Enni Mustonen (Otava)

Enni Mustosen eli oikealta nimeltään Kirsti Mannisen historiallisten romaanien sarja Syrjästäkatsojan tarinoita on kiehtovaa luettavaa. Vuoden välein täydentyneen sarjan ensimmäinen teos Paimentyttö ilmestyi vuonna 2013. Vuoden 2017 huhtikuussa ilmestyi sarjan viides osa Ruokarouvan tytär. Viidessä julkaistussa teoksessa seurataan tunnettujen suomalaisten kulttuurikotien elämää Ida Erikssonin silmin vuodesta 1893 vuoteen 1918 saakka. Sinä aikana sisukas Ida kasvaa karun elämän koulimana aikuiseksi naiseksi, jolla on lopulta oma täysihoitola. 

Paimentyttö

Mustonen koukuttaa ja kietoo lukijan tiukasti pikkusormensa ympärille jo ensimmäisessä osassa. Lukija saa huokaista helpotuksesta, sillä kirjailijan persoonallinen kirjoitustyyli jatkuu myös tässä sarjassa. Paimentyttö-teos on kuitenkin varsinkin alkupuolella raskasta luettavaa, sillä Idan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Jo pienenä orvoksi jäävä Ida joutuu paimentytöksi ja kovan työn puurtajaksi Östersundomin kartanoon, jossa on tehtävä työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tapaturman johdosta Idan onni kuitenkin kääntyy: hän pääsee Sakari Topeliuksen Koivuniemen huvilaan sisäpiiaksi. Huvilalla viettävät aikaansa myös Topeliuksen tyttäret lapsineen, joihin Ida tutustuu.

On mielenkiintoista saada vihiä minäkertojana toimivan Idan kautta satusetä Topeliuksen elämästä. Mustonen on tehnyt ihailtavaa taustatyötä sarjaa varten − sen huomaa jo tässä ensimmäisessä osassa. Historialliset faktat ja 1800-luvun elämänmenon tarkka kuvaaminen ovat teoksen ehdotonta ansiota. Arkiaskareiden kuvailu ei tylsistytä, jos on kiinnostunut yli sadan vuoden takaisista asioista. 

Lapsenpiika 

Lapsenpiika-teoksessa Ida muuttaa Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen hoitamaan pariskunnan tyttäriä, joihin hän tykästyy varsin pian. Helsingissä vietetyn talven jälkeen perhe muuttaa Keravalle Mattilan taloon, jonne Idakin lähtee mukaan. Asetelma on 1800-luvun mukainen: piiat palvelevat sivistyneistöä, tässä tapauksessa kulttuuriväkeä. Vaikkakin perhe kuuluu sivistyneistöön, Ida saa raataa pienen palkkansa eteen 24/7. Kerran kuukaudessa hän saa yhden vapaapäivän ja voi tehdä mitä haluaa.

Vaikka Mustonen kirjoittaa pääosin fiktiota, pääsee lukija kurkistamaan kuuluisan Janne eli Jean Sibeliuksen todenmukaiseen elämään. Säveltäjä kuvataan omiin oloihinsa vetäytyvänä ja usein "viftaavana" miehenä, joka ei viihdy kotona. Kalliita sikareita ja konjakkia kuluttava sekä yönsä usein Kämpissä viettävä suurmies tuhlaa surutta ruokakunnan rahoja siihen malliin, että muu perhe joutuu elämään niukkuudessa ja syömään vaatimattomasti. Rahavaikeuksissa kärvistelevä perhe ei saa aina maksettua Idankaan palkkaa ajallaan. Hyväsydäminen lapsenpiika jopa antaa lainarahaa omista säästöistään perheelle.

Teos kattaa vuosien 1898–1900 ajan Idan elämästä. Se on samalla kiehtova ajankuvaus Helsingin ja Keravan historiasta. Teoksen vahvuutena onkin sujuvan kerronnan lisäksi Suomen kulttuurin kultakauden sekä kansallisen heräämisen ajan tarkkapiirteinen kuvaaminen. Lukija lennähtää keskelle vossikkakyytien, sisäpihahuussien ja köyhäintalojen täyttämää miljöötä.

Emännöitsijä

Sarjan kolmannessa osassa Ida palaa Keravalta Helsinkiin. Sibeliukset ovat muuttaneet pois Suomesta, joten Ida pestautuu emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen. Tämänkertainen huusholli on kuitenkin erilainen, sillä taiteilija viettää pitkiä aikoja matkoillaan, jolloin Ida on ateljeessa yksin. Häntä kuitenkin työllistävät Edelfeltin siskot sekä Ellan-rouva, jonka kanssa Albert on naimisissa, vaikkei asukaan yhdessä.

Albertin mukana ateljeehen rymyää usein muutakin taiteilijaväkeä jopa keskellä yötä, jolloin Idan pitää olla palveluvalmiudessa, vaikkei hän olekaan enää piika vaan emännöitsijä. Pikkuhiljaa Albertin ja Idan välille syntyy jännite, joka johtaa nuoren naisen ensimmäiseen romanssiin.

Sarja on samalla kasvukertomus, ja nyt päähenkilö alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Idasta kehittyy vuosien varrella itsevarmempi ja topakampi pitämään puoliaan. Hän ei kuitenkaan säästy tunnemyrskyjä aiheuttavalta mieliharmilta, mutta pystyy pitämään yllä reippautensa vastoinkäymisistä huolimatta. Romanssi huomattavasti vanhempaan taiteilijaan on pidettävä salassa jopa miehen kuoleman jälkeen.

Mustonen pysyy tässäkin teoksessa tyylilleen uskollisena: ajankuvaus on tarkkaa ja aidontuntuista, kirjoitustyyli toteavaa ja kaihoisaa. Teos seuraa vuosien 1900–1905 ajan Idan elämää Helsingissä. Emännöitsijä on laajempi kuin aiemmat osat, ja siinä on hyvinkin paljon yksityiskohtaista arkiaskareiden kuvausta. 

Ruokarouva

Sarjan neljäs osa poikkeaa huomattavasti aiemmista. Ruokarouvassa seurataan Idan ja hänen tyttärensä Kirstin elämää sotavuosien 1914–1918 aikana. Teoksessa pääpaino on Idan ja hänen lähipiirinsä elämänmenon kuvaamisessa, mutta myös vahvasti ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan vaikutuksissa.

Albertin kuoltua Ida on muuttanut Ruotsiin, mutta haluaa palata Helsinkiin, kun tytär on jo kasvanut isommaksi. Utelijoille kerrotaan, että isä on ennen tytön syntymää kuollut perämies ja Idan aviomies. Idalla on haave: hän haluaa perustaa täysihoitolan Ruotsista saamillaan perintörahoilla. Yllättävän helposti hän löytääkin sopivan huvilan Albergasta ja alkaa pyörittää omaa yritystään. Kallis ilmoitus lehdessä tuottaa pian tulosta: huonetta tulevat kyselemään yliopisto-opiskelijat mutta myös tunnetut kulttuurivaikuttajat Eino Leinosta Leevi Madetojaan.

Idan työntäyteistä elämää omalla tavallaan helpottavat rehti talonmies Iisakki sekä naapurissa asustavat Ville ja Viivi. Myös hoitolan asukeista tulee sodan aiheuttaman ahdistuksen ja ruokapulan myötä läheisiä keskenään. Ympäröivä yhteiskunta tuntuu levottomalta, mutta silti Ida pyörittää sinnikkäästi bisnestään ja ihmiset koittavat elää elämäänsä parhaansa mukaan. Idan elämään tulee uutta säpinää, kun lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu Elias saapuu pyytämään majapaikkaa.

Viimeistään tässä osassa Mustonen vakuuttaa lukijan historioitsijan taidoistaan. Tietämys esimerkiksi santarmien ja jääkäreiden touhuista on laajaa ja todentuntuista. Mustonen on onnistunut kirjasarjassaan luomaan uskottavia henkilöhahmoja, joiden elämäntaivalta on miellyttävä seurata, ja jatkoa jää aina odottamaan. Nykyaikaan verrattuna varsin eristäytynyttä "syrjästäkatsojan" elämää viettävän Idan arki on täyttä tohinaa aamusta iltaan, vaikkei hän enää olekaan piika tai palvelija. Sinnikäs ja itsenäinen nainen selviytyy sodan melskeessä yllättävän hyvin vastoinkäymisistä huolimatta. Joko kuitenkin hänen rakkauselämänsäkin alkaisi vihdoin kukoistaa?

Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu viidennellä romaanilla, jossa Idan sijasta ääneen pääseekin hänen tyttärensä Kirsti. Yliopisto-opintojaan aloitteleva tytär elelee huoletonta elämää siskopuolensa Allin kanssa 1920-luvun Helsingissä. Samoissa opiskelijapiireissä pyörii kulttuurivaikuttajia Olavi Paavolaisesta Katri Valaan. Kirsti ei kuulu varsinaiseen Tulenkantajien porukkaan, mutta Alli puolestaan on taitava runonlausuja, jonka vivahteikasta elämää kirjassa myös seurataan.

Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle aikavälille vuosiin 1924−1927, jolloin Kirstin elämässä tapahtuu monenmoisia käänteitä: rakastuminen, siskon kuolema sekä Pariisin matka. Kesä 1924 kuluu yllättäen Naisylioppilaiden Karjala-Seuran näytelmäkiertueella, jolle Kirsti lähtee lyhyen suostuttelun jälkeen avustajaksi. Samaan aikaan Kirstin mielessä pyörii agronomi Mauri Jaakkola. Ajatus maatilan emännäksi ryhtymisestä ei loppujen lopuksi kiehdo Kirstiä, koska hänelle on tärkeää pärjätä naisena omillaan. Häntä alkaa kiinnostaa enemmän muotimaailma kuin ranskan kielen pänttääminen yliopistossa. Kun Alli kuolee tuberkuloosiin, Kirsin elämään tulee täyskäännös. Hän lähtee Vallgrenien yllyttämänä Pariisiin vuodeksi, mutta vuosi venyykin kahdeksi.

On kiehtovaa siirtyä ajassa taaksepäin 1920-luvulle ja varsinkin Pariisiin, jossa mm. Coco Chanel jo pyörittää muotisalonkejaan. Teoksen Pariisi-osio on mielestäni kiinnostavinta antia. Harmittavasti sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella, sillä näytelmäkiertueen, Viipurin matkan sekä Allin kohtalon käsittely haukkaa tarinasta suurimman osan. Jälleen Mustonen on käyttänyt runsaasti sivuja yksityiskohtien pikkutarkkaan selostamiseen, mikä toisaalta on turhauttavaa. Tässä osassa Ida jää täysin sivuhenkilön rooliin, joten hänen tuntemuksiaan pirssiautobisnestä pyörittävän Eliaksen vaimona ja pienten kaksospoikien äitinä voi vain arvailla.

Kuten aiemmatkin teokset, myös Ruokarouvan tytär vyöryttää esiin kuuluisien historiallisten merkkihenkilöiden kavalkadin. Tulenkantajien lisäksi teoksessa pääsee tutustumaan Coco Chaneliin sekä myös Ernest Hemingwayhin, jonka avioliittokriisiä Kirsti pääsee seuraamaan yllättävän läheltä. Kulttuuristen vaikuttajien ilmaantuminen syö paikoitellen uskottavuutta, mutta tuo toisaalta mielenkiintoisen lisän sarjaan. Kirsti näyttää perineen äitinsä luonteenlaadun, sillä hän vaikuttaa yhtä itsenäiseltä järki-ihmiseltä kuin Idakin. Ehkä hänen henkilöhahmoonsa olisi voinut lisätä enemmän Albert Edelfeltin ominaisuuksia? Tytär raottaakin tietämättään salaisuuden verhoa, ja on mielenkiintoista jäädä odottamaan paljastuuko isän henkilöllisyys sarjan jatko-osassa.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/syrjastakatsojan-tarinoita-1-4-enni-mustonen/

JHT - Musta lammas - Mikko Aaltonen (Otava)

Jare on selvästi päättänyt paljastaa kaiken julkaistessaan omaelämäkerrallisen teoksen JHT - Musta lammas. Vaikka kirjan on kirjoittanut toimittaja Mikko Aaltonen, on teksti kuin suoraan Jaren kynästä puhetyyliä myöten. Minä-muotoinen kerronta luo vaikutelman siitä kuin teos olisi Jaren päiväkirjavuodatusta 1990-luvulta lähtien.

Jare muistaa yllättävän pikkutarkasti erinäiset lapsuuteen, nuoruuteen ja uran alkuun liittyvät tapahtumat, joista on mukava lueskella. Menneisyyden muistelu ja tapahtumien tarkka selostaminen avartavat käsitystä siitä, miten Jaresta tuli Cheek ja mitä kaikkea menestykseen on vaadittu. Toisaalta ihmetyttää, miksi uran alkuosaan on käytetty runsaasti palstatilaa, kun taas viime vuosista on kerrottu niukemmin. Kronologisesti etenevässä teoksessa loppupuolelta on mystisesti jätetty vuosi 2010 kokonaan käsittelemättä.

Jare kertoo kokeneensa olevan erilainen, sellainen, jota muut eivät ymmärrä. Myös perheensä keskuudessa hän on tuntenut olevansa jollain tapaa ulkopuolinen, musta lammas, vaikka perhe on ollut hänelle kaikesta päätellen tärkeä. Teoksesta huokuu muutoinkin Jaren tuntema jatkuva epävarmuus ja huoli tulevasta. Välillä lukijallekin iskee ahdistus: voisitko jo relata vähän? Kuitenkin on selvää, että ilman visioitaan ja sinnikkyyttään Jare tuskin olisi päässyt tavoittelemaansa pisteeseen, uran huipulle. Ilman perfektionistista luonnettaan hän tuskin olisi Suomen menestynein rap-artisti. Yksi iso dilemma on se, onko Jare yhtä kuin Cheek tai toisinpäin? Suosio ja menestys ovat johtaneet siihen, että raja Jaren ja Cheekin välillä on häilyvä.

Jare (vai sittenkin Cheek) on selkeästi panostanut uransa luomiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen vaikeuksista huolimatta. On ihailtavaa, kuinka rikkaasti hän käyttää suomen kieltä ja miten systemaattisesti rakentaa riimejään. Jare kertoo pitävänsä multirimmaamisesta, jossa käytetään samoja vokaaleja useamman kerran. Teoksen kieliasuun on selvästi myös panostettu - niin selkeää ja monipuolisen värikästä teksti on. Onneksi kiroilu loistaa poissaolollaan.

Jare, Jare, Jare... Yli 400-sivuinen järkäle on nautittava sopivissa paloissa, jottei iske Jare-ähky. Onneksi sopivin väliajoin teokseen on lisätty sukulaisten ja tuttavien Interlude-pätkiä, joista saa erilaista näkökulmaa Jaren elämään ja uraan. Jotkut teokseen sisällytetyt paljastukset eivät ole Jaren kannalta kovin mairittelevia. Ainakaan känni- ja naissekoilut tai väkivaltaiset taipumukset eivät allekirjoittaneen mielestä kerrytä suosiopisteitä. Jokin seikka kuitenkin vetoaa: onko se möreä ääni, karisma vai ehkä sittenkin ne verbaaliset taidot?

Teoksen innoittamana on pakko vielä räbäyttää:

ONKO SE CHEEK VAI JARE, / JARE VAI CHEEK? / KUKA SEN TIETÄÄ, / KUKA MUU KUIN HÄN. / MITÄ TÄSTÄ KAIKESTA JÄLJELLE JÄÄ, / ONKO TÄMÄN JÄLKEEN VAIN TYHJÄNÄ PÄÄ? / KUN KAIKEN ON ANTANUT, VOIKO MUUTA ENÄÄ ANTAA? / KUMPI: JARE VAI CHEEK, / CHEEK VAI JARE TÄSTÄ VASTUUN KANTAA?

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/jht-musta-lammas-mikko-aaltonen/

Säästä ajatuksesi eläviä varten - Johanna Elomaa (Kosmos)

Joskus on mentävä kauas löytääkseen itsensä. Esikoiskirjailija Johanna Elomaan teos Säästä ajatuksesi eläviä varten on yhden naisen odysseia sisäisen onnen etsimisestä.

Huumeriippuvaisen veljen kuolema toimii alkusysäyksenä Johannan elämänmullistukseen. Hän ei voi parisuhteessaan hyvin, joten hän jättää miehensä. Hän ei nauti tekemästään työstä, joten hän jää vuodeksi vuorotteluvapaalle. Johanna ottaa ja lähtee Intian Himalajalle etsimään "koodia sisäiseen onneen ja taitoa olla läsnä". Hän matkustaa myös pariksi kuukaudeksi borneolaiseen orankien kuntoutuskeskukseen vapaaehtoistyöläiseksi. Loppuajan hän viettää Balilla kirjoittaen kirjaansa ja tutkiskellen itseään.

Kirja jakautuu kolmeen osaan Johannan matkakohteiden mukaan. Teos sisältää useita kuuluisten joogien mietelauseita, ja teoksen nimi Säästä ajatuksesi eläviä varten sisältyykin yhteen mietelauseeseen. Yllättävää on, että Johanna on valinnut teoksen rakenteeksi nykyhetken ja menneisyyden vuorottelun. Miltei jokainen luku sisältää takaumia liittyen lapsuuteen, perheeseen, veljeen, parisuhteeseen ja työelämään. Niihin siirrytään luontevasti tajunnanvirran mukaisesti. Johanna käsittelee rankkoja aiheita, ja selvästikin kirjoittamisprosessi on ollut suuressa roolissa vastoinkäymisistä toipumisessa.

Vaikka teos on omaelämäkerrallinen, siinä on vahva kaunokirjallinen ote. Teksti on soljuvaa ja kaunista kieltä. Runsaan kuvailun avulla lukijakin pääsee mukaan matkalle: intialaiseen ashramiin meditoimaan, läkähdyttävän kuumaan viidakkoon orankien vieraaksi sekä Balille ihailemaan riisipeltoja.

On ihailtavaa, kuinka rohkeasti Johanna avaa menneisyyttään ja pohtii mieltään askarruttavia vaikeita asioita. Vaatii rohkeutta irtautua näennäisesti turvallisesta arkielämästä ja lähteä maailmalle kohtaamaan itsensä. Itsesyytökset veljen kuolemasta ja parisuhteen päättymisestä ovat raskasta luettavaa. Välillä pitkät kuvaukset itsesäälissä rypemisestä ja miehen perään haikailusta alkavat ärsyttää. Toisaalta ne kuuluvat Johannan toipumisprosessiin ja osuudet on kahlattava läpi, jos mielii myös lukijana päästä Balin paratiisiin, jossa palaset alkavat loksahdella vihdoinkin paikoilleen. Onkin huojentavaa päästä jonkinlaiseen lopputulokseen ja saada odysseia päätökseen.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/saasta-ajatuksesi-elavia-varten-johanna-elomaa/

Itämeren Auri - Johanna Valkama (Otava)

Noitia ja enteitä, parantajia ja loitsuja. Kun sekaan lisätään hurjia sotureita ja ripaus romantiikkaa, saadaan aikaan kiehtova ja mystinen historiallinen keitos. Johanna Valkaman esikoisteos Itämeren Auri sijoittuu myöhäisrautakauden Pohjolaan, jolloin vielä uskottiin suurten parantajien voimaan.

Kirjan päähenkilö Auri on päättänyt tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi mummonsa Tieran lailla. Auri kipuilee äidittömyyttään, mutta on saanut varttua Tieran opeissa hyväksi parantajaksi. Auri on keräilemässä metsästä kiholehtiä, kun hän kohtaa karhun hyökkäyksessä haavoittuneen Haakonin, jonka pelastamiseen hän käyttää parantajanlahjojaan. Ei olisi ehkä kannattanut, sillä mies tulee laittamaan kapuloita rattaisiin Aurin unelman suhteen.

Teoksessa seurataan Aurin kasvutarinaa pääosin Aurin näkökulmasta. Nuorelle neidolle avautuu täysin uusi maailma, kun hän lähtee ensimmäistä kertaa tutusta kotikylästään Hakoisiin isolle linnavuorelle. Tiera vannottaa Auria miettimään reissunsa aikana onko parantajan tie Auria varten. Vuodeksi venyneellä reissullaan Auri oppii lisää arvostettuja parantajantaitoja mystiseltä noidalta, Utujoutsi Kaukomieleltä.

Palattuaan kotiin Aurin elämä järkkyy, kun Tiera kuolee ehtimättä siirtää parantajan voimiaan hänelle. Elämä tuntuu romahtavan. Haakon on kuitenkin vielä maisemissa ja jokin miehessä vetää edelleen Auria puoleensa. Päättäväinen Haakon vaatii Auria lähtemään mukaan omille kotiseuduilleen. Nuori nainen on nyt tiukan valinnan edessä, koska parantajan tie ei ole vaimon tie. Auri päättää lähteä Haakonin mukaan, mutta kamppailee dilemmansa parissa lähes teoksen loppuun saakka.

Kirjassa on yllätyksellistä vastakkainasettelua - ja kumma kyllä, se toimii. Täysin erilaisista maailmoista kotoisin olevat henkilöhahmot sulautuvat ihmeellisen saumattomasti yhteen. Neidot ja soturit, noidat ja aikakaudelle tyypilliset viikingit ystävystyvät. Jännite syntyy siitä, etteivät henkilöt tiedä toistensa syntyperiä, vaan arvuuttelevat niitä pitkänkin aikaa. Varsinkin Auri epäilee ja arvioi miehen aikeita tuskallisen paljon. Kirja säilyttää Haakonin salaisuuden loppupuolelle saakka, mikä lisää lukukokemuksen nautittavuutta.

Auri osoittaa ihailtavaa rohkeutta jättäessään pienen ja turvallisen Suolammen kotikylän tietämättä palaako sinne koskaan. Teemoiksi kohoavat juurettomuus ja erilaisuuden kohtaaminen ovat teoksen kantavia voimia. Pitkien merimatkojen kuvailu haukkaa teoksesta suuren osan ja tuntuukin välillä puuduttavalta. Yli 400 sivun jälkeen sarjan avausosa kuitenkin jättää lukijalle toiveen saada palata jälleen karulle myöhäisrautakaudelle.

Metsän ja meren suku -sarja jatkuu teoksella Linnavuoren Tuuli.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/itameren-auri-johanna-valkama/

Kaarnatuuli - Kristiina Vuori (Tammi)

Kristiina Vuori on loihtinut 1500-luvulla eläneen Valpuri Innamaan lihaksi ja vereksi teoksessaan Kaarnatuuli. Omana aikanaan Turun rikkaimmaksi kohonneen porvarinaisen elämä oli kovaa kamppailua kuninkaan käskyvallan ja miesvaltaisen kauppa-alan puristuksessa. Myös rakkauselämän vastoinkäymiset koittivat nujertaa rohkean ja sinnikkään naisen, mutta turhaan.

Toinen toistaan seuraavat sota-ajat, rutto ja kaikenlainen muu kurimus ovat vahvasti läsnä keskiajalla räikeästi aikalaisistaan erottuvan Valpurin elämässä. Tarinan taustavaikuttimena Kustaa Vaasan pojat Eerik ja Juhana käyvät kamppailuaan kruununperinnöstä. Kapinakesä sinetöi Valpurin kohtalon: hänestä tulee porvari Henrik Innamaan leski, kun mies yllättäen mestataan maanpetturuudesta syytettynä. Kahden pienen tyttölapsen yksinhuoltaja aloittaa elämänsä rakentamisen nollasta, sillä kuninkaan ratsuväki putsaa röyhkeästi varakkaan porvariperheen koko maallisen omaisuuden. Peräänantamaton Valpuri ei kuitenkaan unohda kokemaansa vääryyttä, vaan vaatii saataviaan sinnikkäästi vuosikymmenten ajan.

Viileähkö äiti-tytär-suhde hiertää Valpurin ja esikoistytär Helkan välejä alusta alkaen eikä omana aikanaan erilaiseksi osoittautuva nainen pääse vähällä muissakaan ihmissuhteissaan. Aikalaiset muodostavat Valpurista melko kopean kuvan, sillä hän vaikuttaa ulkopuolisten silmin ylpeältä ja itserakkaalta oman edun tavoittelijalta. Minä-muotoinen kerronta maalailee kuitenkin Valpurista myös toisenlaisen henkilökuvan: ajattelevaisen ja haavoittuvankin. Temperamenttisesta ja kunnian-himoisesta luonteestaan huolimatta “leskivaimo Innamaa” on lemmenkipeä ja syvästi tunteva ihminen, ja hän joutuukin kärsimään rakkauden saralla useaan otteeseen. Toinen aviomies, kirjuri Per Ingevaldinpoika, sattuu osoittautumaan juopoksi ja muutoinkin saamattomaksi nahjukseksi eikä kolmaskaan aviomies, ruotupäällikkö Olavi Kaarlenpoika lopulta suo pitkäaikaisempaa onnea.

Kun Olavikin sitten menehtyy, iskee lukijalle jo epätoivo: eikö tälle naisparalle ole suotu hetkenkään rauhaa vain olla ja nauttia rakkauden tyyssijassa? Leskeksi jääminen kerta toisensa jälkeen voisi romahduttaa kenet tahansa, mutta Valpuri nousee aina vain uudelleen Fenix-linnun tavoin jatkaen sinnikkäästi elämäänsä päämääränään menestyä Innamaan kauppahuoneen jatkajana. Valpuri tukeutuu kaikessa avainpiika Kaarinaan, mutta aiheuttaa lopulta tämän poislähdön oman himokkaan luonteenpiirteensä vuoksi. Voisiko olla niin, että Valpuri oli aikanaan liian vahva naiseksi eikä sen vuoksi saavuttanut onnea ihmissuhteissaan? Vahvuus ja uhmakkuus sen sijaan palkitsevat hänet kaupankäynnissä ja kohottavat hänet haluamaansa porvariasemaan.

Tämän yli 500-sivuisen historiallisen romaanin ehdoton ansio on mielenkiintoisen ajankuvauksen ja tarinan lisäksi sen vivahteikas ja selkeä kieliasu. Vaikkakin runsas kielikuvien viljely paikoitellen häiritsee, teksti soljuu miellyttävästi eteenpäin ilman suurempia tekstuaalisia vaikeuksia. Keskiaikainen sanasto ryydittää opettavaisesti tarinan kerrontaa ja auttaa omalta osaltaan lukijaa solahtamaan kirjan maailmaan. Vuori lienee käyttänyt pienen ikuisuuden taustoittaessaan keskiajalle sijoittuvaa romaaniaan. Ihailtavaa työtä! Vaikka Valpurin syntyperä ja useat muut tähdelliset tiedot ovat jääneetkin hämärän peittoon, hänen edesottamuksistaan on onneksi löytynyt erinäisistä lähteistä riittävästi tiedonmurusia tämän kiehtovan ja omalla tavallaan haikean tarinan kehikoksi.

Kirja-arvostelu on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/kaarnatuuli-kristiina-vuori/