Milla
Peltosen teoksessa Erakot – omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita
on erittäin ajankohtainen aihe, sillä suurin osa suomalaisista joutuu
noudattamaan erakkoelämään viittaavaa elämäntapaa vallitsevan epidemian aikana.
Joillakin sosiaalisesta kanssakäymisestä pidättäytyminen sujuu luonnostaan,
mutta joillekin se aiheuttaa harmaita hiuksia ja hampaidenkiristelyä.
Yksineläjiä
omasta tahdostaan
Suomessa
elää joukko varsinaisia erakoita, joita Peltonen on kirjaansa varten
haastatellut. Heillä ei ole mitään hätää, sillä he viihtyvät omissa oloissaan. He
ovat valinneet elämäntavan, johon eivät tarvitse muita ihmisiä. Nykyaikaisten
erakoiden lisäksi teoksessa esitellään jo edesmenneitä yksineläjiä, jotka ovat
jääneet historiaan omintakeisen elämäntyylinsä vuoksi.
Teoksen
alussa kerrotaan historiallisista 1900-luvun Lapin kultaerakoista, jotka ovat
eläneet pohjoisen karuissa maisemissa kultaa huuhtoen. Lappi on houkutellut
myös muita erakoita kautta aikojen laajojen erämaidensa vuoksi. Savottojen
kautta erakoiksi päätyneet ”ukonkäppyrät” ovat itse rakentaneet pirttinsä ja
eläneet luonnon kiertokulun mukaisesti.
Yksi
teoksen mielenkiintoinen hahmo on legendaarinen Pekka Tervaniemi, Surnu-Pekka,
joka on asunut Ylä-Lapin Vätsärin erämaassa koko ikänsä. Hänestä on kirjoitettu
kirja sekä kuvattu dokumenttielokuva Pieni rakkaustarina (2010).
Rankasti kiroileva mies on todennut, että ”en ole täällä viihtymässä, olen
kotona”.
Naiserakoita,
onko heitä?
Mielikuva
erakosta on usein sukupuolittunut: tyypillinen erakko on vanha äijä, joka asuu
yksin korpimökissään piippua poltellen. Kuvasto on suomalaisesta
kirjallisuudesta tuttua Havukka-ahon ajattelijoineen. Peltonen antaa
kirjassaan ilahduttavasti tilaa myös muutamille naiserakoille, jotka ovat
valinneet asuinpaikakseen syrjäisen kolkan tai omavaraisen elämäntyylin.
Erakkous
ei ole ikään sidottu piirre, sen todistaa 30-vuotias Tinja Myllykangas,
joka asuu Inarin Muotkatunturin lähistöllä koirineen. Lapin nykyerakko on
saanut kansainvälistä huomiota sekä ihastusta sosiaalisessa mediassa. Tinja
vaihtoi kaupunkielämän arktiseen ja askeettiseen erämaaelämään, koska ei
viihtynyt kaupungissa eikä kaipaa sieltä mitään.
Tosielämän
erakoita
Peltonen
tapaa reissuillaan erilaisia ihmisiä, joita kaikkia yhdistää halu vetäytyä
omiin oloihin. Hän käy vierailulla myös uskonnollisten ja kausierakoiden sekä
muista ideologisista syistä yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneiden
yksineläjien luona. Hän on kiertänyt kirjaansa varten Suomea ristiin rastiin,
sillä erakoita on erämaiden lisäksi Etelä-Suomessakin. Havainnollistava kartta
olisi ollut hyvä lisä teokseen.
Omavaraisuutta
ja ekologisuutta korostavan Marketta Hornin tarina on kirjan parasta antia. Hän
onkin saanut kirjassa oman lukunsa nimeltä Ekologisuuden ehdoilla: Marketta,
Mörkökorven erakko. Aikoinaan kiertolaiselämää viettäneen naisen
elämänfilosofiaan kuuluu thoreaulaisen järjestelmäpakolaisuuden lisäksi
henkistymisen ulottuvuus. Hän on elämänkaarellaan luopumisen vaiheessa, joka
näyttäytyy nimenomaan erakkoutena.
Peltonen
kertoo haaveilevansa hiljaisesta elämästä metsässä. Tämän kirjan luettuaan siitä
alkaa vaistomaisesti haaveilemaan itse kukin.
