Taiteilijan vaimo − Enni Mustonen (Otava)

Enni Mustosen vahvoja tunteita herättävä Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu kuudennella osalla Taiteilijan vaimo, jossa Ida Erikssonin tytär Kirsti on edelleen päähenkilönä. Tarina jatkuu siitä, mihin edellinen osa Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti palaa Pariisista Suomeen ja perustaa kauan haaveilemansa muotihuoneen Helsingin Bulevardille.

Toisensa löytäneet Kirsti ja Iivo elävät susiparina 1920-luvun Pariisissa. Samassa hotellissa kyyhkyläisten kanssa majoittuvat mm. Tulenkantajien pöyhkeilevä keulahahmo Olavi Paavolainen ja ujo Mika Waltari. Kirsti seuraa sivusta miesten toilailuja ja haaveilee Suomeen paluusta yhdessä Iivon kanssa, joka on mestari Pomponin opissa. Pitkän paluumatkan aikana Kirsti ehtii jännittää, miten kotiväki suhtautuu pariskuntaan. Kotona Ida-äiti huokaisee helpotuksesta, kun tytär on ottanut tutun ja turvallisen miehen eikä tuonut ketään vierasta maailmalta. Pariskunta vihitään koruttomasti ja pian Viena-tytär ilmoittaa tulostaan luonnollisena seurauksena avioitumisesta.

Taiteilijan vaimona Kirstin elämä on köyhyyden sävyttämää: Miilin kanssa perustettu muotihuone pitää saada tuottamaan, kun kuvanveistäjämies on vähän väliä työttömänä ja joutuu jopa työnantajan huijauksen kohteeksi. Jokainen killinki pitää laskea ja lainaakin on otettava. Onneksi Kirsti ja Iivo saavat elää Idan täysihoitolassa, vaikka se välillä heitä hieman nolottaakin. Lapsen synnyttyä isoäidin korvaamaton apu ja lihapatojen äärellä asuminen kelpaavat kummallekin eikä omasta huushollista tarvitse enää haaveilla.

Kirsti pestaa Karjalasta kotoisin olevan Ludmilan ompelijattareksi yllättäen avioituneen Miilin tilalle, ja hän osoittautuukin hyväsydämiseksi apuriksi taloudellisista huolista kärsivälle Kirstille. Vihdoin Iivokin saa vakituisemman työsuhteen, mutta joutuu muuttamaan työn perässä Pohjanmaalle, jossa hän osallistuu myös Lapuan liikkeen toimintaan.

Kirjan henkilöiden elämä on nykyihmisen näkökulmasta mukavan yksinkertaista, vaikka vastoinkäymiset koettelevat heitäkin. Tavaraa on paljon vähemmän eikä yksi ihminen omista kuin muutaman vaatekerran. Televisio tai internet eivät vie aikaa − vapaa-aika kuluu kirjojen tai radion parissa. Lukija ymmärtää paremmin nykyaikaa historiallisten teosten kautta. Samat teemat säilyvät ihmisten elämässä ajanjaksosta riippumatta: myös 1920-luvulla oli työttömyyttä, haastavaa vauva-arjen ja työn yhdistämistä poliittisesta kuohunnasta puhumattakaan. Kirsti ja Iivo edustavat taiteilijoita ja yrittäjiä, joiden asema nyky-yhteiskunnassa ei ole edelleenkään helppo.

Mustosen teoksiin on ihana uppoutua niiden maanläheisyyden ja koukuttavan kerrontatyylin vuoksi. Kirjailijan perehtyneisyys historian tapahtumiin ja tarkkaakin tarkempi kuvailu pitävät otteessaan vuoden odottelun jälkeen. Hienoa, että sarjan aiemmat lukijalle läheisiksi muodostuneet henkilöhahmot ovat pysyneet mukana ja myös heidän tarinansa etenee päähenkilöiden tarinan taustalla. Kuuluisten nimien vilahtelu ei haittaa enää tässä osassa, sillä se tuntuu jo luontevalta.

Edellisessä osassa kutkuttavan epäselväksi jäänyt biologisen isän salaisuus ratkeaa kirjan loppusivuilla.  Sarja tarjoaa vahvoja tunteita sekä elämyksellistä historiamatkailua niitä kaipaaville, ja on onneksi saamassa jatkoa.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: https://www.nousu.net/taiteilijan-vaimo/

Ikimaa ‒ Kimmo Ohtonen (Otava)

Luontotoimittajana julkisuudessa esiintynyt Kimmo Ohtonen on tehnyt uuden aluevalloituksen julkaisemalla nuortenkirjan Ikimaa – Soturin tie. Kirja on fantasiatrilogian ensimmäinen osa, joka johdattaa lukijan tulevaisuuden maailmaan sekä sen rinnakkaismaailmaan Ikimaahan.

Teinipoika Oliver asuu ankeassa Maailman pohjoisimmassa kolkassa, jossa ei ole enää jäljellä kuin rippeet nykyisen kaltaisesta luonnosta. Suurin osa jäljellä olevista ihmisistä elää etelän Suuressa metropolissa, jonne on olemassa vain junayhteys. Oliver on kasvanut pohjoisessa, jossa hänen plantaasinvartijana toimiva isänsä kasvattaa etelään vietäviä rahakuusia. Poika käy koulua, jossa opetetaan sekä lähi- että kaukohistoriaa. Eräänä yönä Oliverin äiti Liisa katoaa Kuusilaaksosta mystisesti, ja poika alkaa etsiä häntä epätoivoisesti katoamisilmoituksia jaellen. Kyläläiset karttelevat Oliveria pojan omalaatuisen äidin vuoksi ja vain eräs Aino kertoo nähneensä arpinaamaisen miehen, joka saattaisi liittyä katoamiseen. Yllättäen Oliveria tulee noutamaan Jätti, kymmenen miehen kokoinen karhu, joka vie hämmentyneen pojan Rajalammen pohjassa piilevän portin kautta toiseen maailmaan, Ikimaahan.

Ikimaan Aarniolassa elää Kalla, joka on käynyt jo kahdeksan vuotta soturikoulua. Ikimaata hallitsee kuningas Viktor, jonka poika Kristo haastaa Kallan syysturjanaisissa ja koulun ulkopuolellakin. Aarniola on jakautunut kolmeen klaaniin: susiin, kotkiin ja karhuihin. Klaanien jäsenet ovat kuiskaajia, jotka voivat kommunikoida voimaeläintensä kanssa ajatuksen voimalla ja unissa. Kun Oliver päätyy Ikimaahan, Kallan ja pojan tiet risteävät mielenkiintoisella tavalla. Oliver saa tietää kuuluvansa kontioklaaniin ja Kalla puolestaan edustaa hukkia. Nuori ja rohkea tyttö haluaisi aloittaa elämän metsänvartijana hänelle tärkeän susilauman parissa. Jotta kirjan juoni ei olisi turhan yksinkertainen, taustalla häärii Baltatsar, joka toimittaa tajuntansa menettäneen Liisan eli aarniokuningattaren tietäjänaisten kylään.

Teosta on ilo lukea, sillä Ohtonen hallitsee erinomaisesti etenkin fantasiamaailman luomisen. Alun lähes dystooppiselta vaikuttava maailmankuva vaihtuu luontevasti rinnakkaistodellisuudesta löytyvään Ikimaahan, joka vielä tällä hetkellä kuitenkin muistuttaa enemmän nykyistä maailmaamme. Tällä kannanotolla Ohtonen halunnee herätellä nykyihmistä säilyttämään luonto edes sellaisena kuin se vielä on: oravat nakertelemassa tammenterhoja lehmuksen oksalla ja pensaat notkumassa muhkeiden marjojen painosta. Oliver kokee Ikimaan luonnon uutena ja ihmeellisenä, mutta Kallalle se on koti. Vahva ja tarkka luontokuvaus elävöittää tarinan kerrontaa ja auttaa lukijaa seikkailemaan nuorten mukana.

Koska kyseessä on sarjan avausosa, tarinan taustoittaminen ja henkilöhahmojen esitteleminen haukkaavat suuren osan teoksesta. Maailman pohjoisimman kolkan kuvaukseen olisi kaivannut tarkempaa pohdintaa: onko tulevaisuudessa enää kouluja, joissa istutaan pulpeteissa opettajaa kuunnellen tai etenkään kirjastoja, joista voi lainata fyysisiä kirjoja? Jos vanhaan aikaan eli nykyaikaan on matkaa useampi vuosisata, näin tuskin enää on. Ohtonen on onnistunut hyvin henkilökuvauksessa, mutta hahmojen runsaus häiritsee. Etenkin Ikimaassa olevien pahisten määrä hämmentää: keitä olivatkaan Baltatsar, Titus Tikaros tai tyranni Manadurk? Toivottavasti se selviää tarkemmin trilogian seuraavassa osassa. Teoksen loppuun olisi kaivannut jonkinlaisen koukun, joka olisi herättänyt kutkuttavan odotuksen tulevasta.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: https://www.nousu.net/ikimaa-soturin-tie/

Status − Milja Kaunisto (Gummerus)

Milja Kauniston uutuusromaani Status saattelee Purppuragiljotiini-trilogian päätökseen. Ranskan vallankumouksen jälkimaininkeihin sijoittuva teos läväyttää esiin hirmuvallan aiheuttamat seuraukset kaikessa karmeudessaan.

Vallankumouksen symboliksi kohonnut entinen kreivitär Marie-Constance de Boucard eli Marianne on teljetty Pariisin täpötäyteen Carmes´n vankilaan ja hän on jonossa giljotiinin terän alle. Aiemmin bordellin emäntänä toiminut nainen on juonitellut diktaattori Robespierreä vastaan koettamalla pelastaa kruununprinssin vankeudesta, joten hänen on vastattava teostaan hengellään. Marianne joutuu mestauslavalle kaikkien muiden rojalistien ja toisinajattelijoiden vanavedessä, mutta yllättäen hän tuleekin pelastetuksi takaisin vankilaan direktori Paul Barrasin toimesta.

Urallaan edistynyt Isidore on palaamassa Napoleonin palveluksesta Pariisiin etsiäkseen käsiinsä elämänsä rakkauden, Mariannen. Hän saa kuulla naisen joutuneen teloitetuksi ja koettaa jatkaa elämäänsä tiedon kanssa. Isidore on saanut uuden nimen Breteuil ja hänet lähetetään maaseudulle hoitamaan Breteuilin linnan omaisuutta. Samaan aikaan Marianne kamppailee hengestään riutuen vankityrmässä. Nerokkaiden naisystäviensä kanssa he saavat lähetettyä viestejä lahjottavissa olevien vartijoiden välityksellä muurien ulkopuolelle, ja pikkuhiljaa Robespierren valta alkaa murentua. Kun aika on kypsä, vallasta sokaistunut diktaattori kukistuu ja uusi aika voi koittaa ‒ tosin juonittelijoita löytyy muualtakin. Statukset varisevat yltä itse kultakin.

Teokseen on rakennettu kutkuttava jännite: Marianne on elossa, mutta Isidore ei sitä tiedä. Tämä paljastetaan lukijalle heti alussa. Tarinan etenemistä seurataan vuoroin entisen kreivittären, vuoroin entisen pyövelin näkökulmasta, joten jännite säilyy loppuun saakka. Taustalla diktaattorin yhä mielivaltaisemmaksi kiihtyvä kansan mestauttamisrumba pitää Pariisia kauhun ja sekasorron vallassa ‒ ja myös lukijaa. Suurkaupungin veriset kadut, rottia vilisevät vankityrmät ja kaiken tämän keskellä pyörivä irstas porttolatoiminta pitävät yllä inhorealistista lukutunnelmaa.

Status jatkaa aiempien osien tapaan faktan ja fiktion yhdistelemistä. Historialliset ja poliittiset seikat korostuvat viimeisessä osassa, mutta sarjan kiehtova rakkaustarina eri juonteineen pelastaa teoksen liialta politisoinnilta. Miellyttävää vaihtelua on myös päästä poistumaan Pariisin ulkopuolelle, mikä lisää miljöönkuvauksen monipuolisuutta. Uusien hahmojen mukaantulo tässä vaiheessa tosin hieman sekoittaa tarinankulkua ja jää irralliseksi. Kauniston mukaansatempaava kerrontatyyli kuitenkin takaa sen, ettei kirja pääse happanemaan käsissä.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: https://www.nousu.net/status/

Pala omaa taivasta – Henna Helmi Heinonen (Tammi)

Henna Helmi Heinosen syväluotaava romaani Pala omaa taivasta kurkistaa kolmen erilaisen naisen elämään. Heistä jokainen on jollain tavalla hukassa ja etsii omaa polkuaan.

Ansku on aina tehnyt niin kuin muut haluavat. Hän on jumissa pienessä kylässä, josta ei tunnu pääsevän pois, vaikka haluaa. Mies ja poika tuntuvat riippakiviltä, anopista puhumattakaan. Työ kotisairaanhoidossa on raskasta ja taakkaa lisää huonokuntoisen äidin hoitaminen. Kun alkoholisoitunut isäkin ilmestyy seudulle, ikävät lapsuudenmuistot palaavat Anskun mieleen. Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin itse kunkin.

”Hänellä oli suunnitelma, että lähtee. Ihan minne tahansa, etelään tai pohjoiseen, kunhan pääsisi pois täältä, missä hän ei koskaan ole mitään muuta kuin se sama.”

Joanna pyörittää perheen arkea niin että kulissit huojuvat. Hän on uhrannut oman uransa, jotta lapset saisivat aina tulla koulusta kotiin lämpimän aterian ääreen. Joanna hyväksyy miehensä naisseikkailut, mutta huolella rakennetun perheidyllin särkyminen olisi maailmanloppu. Kun oma tytär oireilee, erilaisista pelkotiloista kärsivä nainen on ihmeissään: miksi hänen täydellisesti kasvattama lapsensa ei voi hyvin?

”Kun Joanna eteisessä pysähtyy, veren kohina täyttää korvat. Hän kävelee tiskikoneelle ja nostelee astioita sisään. Likaisten loppuessa hän ottaa kaapista puhtaita ja jatkaa.”

Laura on kova bisnesnainen, joka ei tunnu löytävän elämänsä rakkautta. Hän myy yrityksen ja jonkin aikaa kaikki on mahdollista: miljoonalla eurollahan voi ostaa vaikka koko maailman! Kun jokapäiväistä työssäkäyntiä ei enää ole, Laura ehtii tutustua sukujuuriinsa ja miettiä paikkaansa – kuuluuko hän kaupunkiin vai maalle. Etäiset välit sukulaisiin ja ystäviin pistää miettimään, mikä elämässä on tärkeintä.

”Miljoona euroa, oikeastaan tarkalleen 1,02 miljoonaa, neljäkymmentäkaksi ja puoli prosenttia kauppasummasta, on hänen elämäntapansa hedelmä.”

Heinonen on kirjoittanut teosta useita vuosia ja se näkyy: hän on saanut tarinaan pituutta mutta myös äärimmäisen koskettavaa syvyyttä. Jokaisen naisen tarina on kehityskertomus. Lapsuudessa koetut vaikeudet heijastuvat myös aikuisuuteen – tosin kaikki heistä eivät sitä huomaa ajoissa. Kirja rohkaisee selvittämään ongelmat ennen kuin on liian myöhäistä. Toisaalta näiden naisten elämässä ei tapahtuisi muutosta parempaan, jolleivät asiat kärjistyisi tarpeeksi pahasti. Kirjan kantava teema voisikin olla kliseisesti ”vaikeuksien kautta voittoon”.

Tarina ei ole kepeää luettavaa, sillä raskaat aiheet vyöryvät sivulta toiselle. Välillä toivo kaikkoaa kokonaan ja lukija tempautuu mukaan ahdistuksen syövereihin: eikö näille naisille tapahdu mitään hyvää? Kuinka paljon pitää kestää, jotta elämä muuttuu siedettävämmäksi? Onneksi valonpilkahduksiakin näkyy. Heinosen käyttämä vivahteikas kieli elävöittää kerrontaa, ja tarkkanäköinen kuvailu saa lukijan uppoutumaan tarinaan. Henkilöiden taustoitukseen olisi puolestaan kaivannut laajennusta, jotta menneisyyden tapahtumat eivät olisi jääneet epäselvien vihjailujen varaan.

Kirja-arvio on julkaistu myö Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/pala-omaa-taivasta/

Corpus ‒ Milja Kaunisto (Gummerus)

Corpus – kuolema ja kurtisaani jatkaa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuvaa Purppuragiljotiini-sarjaa, jonka ensimmäinen osa Luxus johdatteli lukijan 1790-luvun syntisiin ja poliittisiin pyörteisiin. Toisessa osassa Ranskan vallankumous on jo käsillä, eikä kenenkään ole enää turvallista astella Pariisin kaduilla.

Tarinan keskiössä on aatelisarvonsa menettänyt kreivitär Marie-Constance de Boucard, joka on erinäisten sattumusten kautta päätynyt ylellisen Maison de Luxe -ilotalon emännäksi markiisi de Saden suojelukseen. Toinen päähenkilöistä on pyövelin apulaisena toiminut Isidore Boreal, joka on myös pestautunut bordellin palvelukseen. Ilotyttöjä kurtisaaneiksi kouluttanut Marie-Constance on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöllisyyden. Hän pääsee poliittisen keskustelun seuraajaksi Ranskan vallankumouksellisten käydessä nauttimassa porttolan palveluista. Syntisessä talossa vierailee tunnettuja vaikuttajia jakobiinien johtohahmo Robespierresta sanskulottien johtaja Hébertiin.

Vailla isännimeä kulkeva Isidore on tarinan minäkertoja, mutta osa luvuista kerrotaan Mariannen näkökulmasta. Kun Ranskan kuningas Ludvig XVI teloitetaan Pariisissa 21. tammikuuta 1793, Isidore on jälleen pyövelin avustajana. Hän joutuu nostamaan kuninkaan pään kansan nähtäville giljotiinin näytettyä mahtinsa. Mariannea puolestaan koetellaan kerta toisensa jälkeen. Hän turvautuu kalkutanpillereiden huumaavaan autuuteen selviytyäkseen ympärillä vellovan juonittelun pyörteessä, mutta ajautuu huomaamattaan pääporton kiusanteon kohteeksi. Hän on jo kerran pudonnut korkealta, mutta kokee taas saman kohtalon joutuessaan pakenemaan ilotalosta. Etevä nainen joutuu pitämään omana tietonaan suuria salaisuuksia, joista yksi on ylitse muiden. Sen paljastuminen voi joko tuhota tai pelastaa valtakunnan.

Kaunisto on yhdistänyt teoksessa huikealla tavalla faktan ja fiktion. Ranskan historiaan pureutuvan romaanisarjan toinen osa on ensimmäistä osaa huomattavasti poliittisempi ja siinä näyttäytyy suurempi joukko vallankumousajan merkkihenkilöitä. Kauniston runsas ja ronski kerrontatyyli on koukuttavaa ja kiehtovaa. Hän kirjoittaa todentuntuisesti niin ylhäisen kuin alhaisenkin näkökulmasta, eikä kainostele turhia porttolan rietastelujen seikkaperäisessä kuvailussa. On ollut oivallinen idea valita Maison de Luxen kaltainen ylellinen syntipesä poliittisen keskustelun näyttämöksi. Tiiliskiven kokoisen teoksen tarinassa olisi kuitenkin ollut tiivistämisen varaa.

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/corpus/

Käyttövehkeitä ‒ Soili Pohjalainen (Atena)

Kirjoittamisen maisteriohjelmasta valmistuneen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä imaisee mukaansa nostalgissävytteiseen muisteluiden maailmaan. Päähenkilö Saanan mukana voi aikamatkustaa takaisin 1980- ja 1990-luvuille, jolloin syötiin Camping-makkaraa, kuunneltiin kasetilta Sabrinaa ja katseltiin Mirja Pyykön ohjelmia.

Saanan elämä on käännekohdassa: hänen isänsä, paikallinen juoppo autokauppias, on juuri kuollut. Kaikki automerkit tunteva isän tyttö joutuu etsimään uutta suuntaa elämälleen. Äiti, jonka kaltainen Saana ei ole halunnut olla, on jäänyt etäiseksi eikä kauan sitten kadonnut velipoika ole tullut vieläkään takaisin. 

Järjestellessään käytännön asioita nuori nainen uppoutuu muistelemaan menneitä. Lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotuista takaumista maalautuu kuva rikkonaisesta perheestä, jota kiivasluonteinen isä hallitsee. Saana viettää aikaansa isän autoliikkeessä enemmän kuin kotonaan. Bakteerikammoinen veli ei autojen seassa viihdy ja on muutenkin erilainen kuin Saana. Kun Veli-veli katoaa, perheen dynamiikka horjuu. Ilkeät juorut kantautuvat Saanankin korviin, mutta hän ei halua niihin uskoa. Veli tulee kyllä takaisin, tuleehan?

Vaikka tarina on juoneltaan melko yksinkertainen, pohjimmiltaan se kertoo raskaista aiheista.  Teemat eivät ole hilpeitä, mutta Pohjalainen valaisee menneisyyden muistoja mustalla huumorilla ‒ välillä niin ronskisti, etteivät pinnan alla piilevät synkemmät aiheet edes tule helposti huomioiduiksi. Ytimessä on kuitenkin perhe ja sen merkitys. Jotain särkyy, kun veli katoaa jälkiä jättämättä eikä näytä tulevan takaisin. Millaista on pitää sinnikkäästi yllä toivoa läheisen paluusta, vaikka muut ovat jo luovuttaneet aikoja sitten? Millaista on vain muistella hyviä aikoja?

Teos sivuaa myös sitä, millaista on ponnistaa aikuisuuteen rikkinäisestä perheestä, jossa alkoholi ja vallan väärinkäyttö näyttelevät suurta roolia. Saanan henkilöhahmoon olisi kaivannut syvyyttä nimenomaan alkoholistin lapsen ajatusmaailmasta käsin, sillä teos ei pureudu riittävästi siihen, millaisen vaikutuksen alkoholistiperheessä kasvaminen jättää. Juoposta isästä annetaan suhteellisen harmiton kuva, mutta kuitenkin nykyhetken aikuinen Saana on monien alkoholistiperheen kasvattien tapaan eksyksissä omassa elämässään. Apuna tai haittanaan vain muistot menneestä.

Kirja on arvostelukappale, kiitos!

Takapenkki ‒ Laura Lehtola (Otava)

Laura Lehtolan romaani Takapenkki yhdistää taitavasti kepeyden ja vakavuuden. Kirja sisältää hersyvää hömppää, mutta pinnan alta pilkottaa synkempiäkin aiheita. Teoksessa hyödynnetään näkökulmatekniikkaa: ääneen pääsevät vuorollaan työvoimatoimiston virkailijana työskentelevä Tuula, mummonsa kasvattama Aleksi sekä 17-vuotias Elina, joka huomaa olevansa raskaana. Aleksin ja Tuulan tiet kohtaavat työvoimatoimistossa, jossa Tuula koettaa löytää pojalle työkokeilupaikkaa. Aleksi ja Elina ovat kohdanneet jo aiemmin, minkä seurauksena kympin tyttö odottaa yllätysvauvaa.

Lehtola on valinnut osuvia henkilöhahmoja teineistä vanhuksiin. Heistä jokaisella on oma tapansa ajatella, puhua ja suhtautua elämään. Syrjäytymisvaarassa oleva omalla tavallaan älykäs Aleksi taistelee byrokratian rattaissa ja kipuilee samalla äidittömyyttään. Aleksin turhautuneisuus yhteiskuntaa kohtaan kuuluu vahvasti hänen puheestaan. Pojan pelastuksena on äidinäiti Elsi, joka ei anna turhaan soitella ”valkotakkisia”. Vahvalla itämurteella käskyttävä mummi on kirjan ehdoton huumoripläjäys. Läheisiään kohtaan Aleksi on yllättävänkin lempeä, ja yllättävä isyys muuttaa häntä hyvään suuntaan ‒ vastuullisemmaksi.

Tahattomia nauruntyrskähdyksiä saa aikaan Tuula, jonka älykkyysosamäärää on välillä vaikea hahmottaa. Erilaisista fobioista kärsivä virkanainen osaa ajatella maailmanmenosta yllättävän tarkkanäköisesti, vaikka käytös viittaa ajoittain blondivitsejäkin aivottomampaan henkilöön. Tuula suhtautuu asiakkaisiinsa ylihuolehtivaisesti, kuten myös ainoaan poikaansa Teemuun, joka on muuttamassa pois kotoa. Arkirutiineihinsa jämähtäneen aviomiehen kanssa eläminen ei ole aina helppoa, varsinkaan jos suhteeseen haluaisi saada uutta kipinää. Topi ei ymmärrä Tuulan vihjailuja, vaan haluaa kaiken sujuvan samaa rataa kuin aina ennenkin. Näitä kaavoihinsa kangistuneita tavallisia pulliaisia lienee Suomi pullollaan.

Elina jää kirjassa etäisemmäksi henkilöksi. Hän salailee raskauttaan kaikilta siihen saakka, kunnes se lopulta näkyy. Hän jää pois koulusta, lukkiutuu ökykotiinsa ja välttelee skype-puheluja vanhemmilleen, jotka ovat rapakon toisella puolella Brasiliassa. Välinpitämättömiltä vaikuttavien vanhempiensa ainokainen välittää erikoisesta Aleksista, jolla on tapana lueskella Wikipediaa lämpimikseen. Onneksi raskaus lopulta yhdistää nämä oman onnensa nojaan jätetyt nuoret.

Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppukliimaksiaan kaikkien kolmen päähenkilön kertomana. He päätyvät samaan autoon, vaikka kukaan ei tiedä asialle todellista syytä. 

Kirja-arvio on julkaistu myös Kulttuurimedia Nousussa: http://www.nousu.net/takapenkki/